Sielun peili

Psykoanalyytikot ovat siitä paljon kirjoittaneet, ja ihotautilääkärit omin tutkimuksin vahvistaneet, että iho on sielun peili. Don’t worry, dermatologiseen kirjallisuuteen ei nyt seuraa viittauksia: ei siis esitelmää ihotautisairauksien psykosomaattisuudesta, saatikka siitä, mitä merkitsee psykosomaattisuus :)

Jos iho on sielun peili.
Että iho on tietoisinta osaa ihmisen kehossa. Että iho palvelee emotionaalista ilmaisua. Iho siis toimii erilaisten emootioiden ja impulssien purkautumistienä. Kirjoittavat psykoanalyytikot ja ihotautilääkärit.

Mutta, jos iho on sielun peili, niin miten sitten on niiden ihmisten laita, jotka peittävät ihoaan erilaisin menetelmin? Miksi he peittävät sielunsa peiliä? Kaikkihan me vaattein peitämme itseämme, mutta entäs he, jotka peittävät ihoansa sieltäkin, mikä yleisesti pidetään avoimena?

Miten on vaikkapa ne naiset, jotka puuterein ja poskipunin peittävät poskiensa ihon? Jos iho on sielun peili, niin miksi he sielunsa peiliä peittävät? Miksi he eivät tahdo paljastaa sieluaan (mitä se sielu sitten onkaan)? Miksi he tahtovat etäännyttää ihmisiä siitä, mikä heijastaa heidän sieluaan?

Sehän on selvää, etteivät he tiedosta peittävänsä sielunsa peiliä, vaan tekevät sitä tiedostamattaan: ulkoistavat itsestään jotakin sisäistä. Jotakin, josta itse eivät tiedä – eivätkä tiedä edes ulkoistavansa. He vain ajattelevat punaavansa poskensa – mutta siinä, tiedostamattaan, symbolisesti he peittävät sielunsa peiliä…

Minä luulen, että sielunsa peiliä puuterein ja punavärein peittävät naiset, varjelevat itseänsä… Ehkä he ovat niin herkkiä? Ehkä heidän sielunsa on niin haavoittuva tai hauras, että sitä on todenteolla varjeltava.
Niin se voi hyvinkin olla. Tai jollakin muulla tapaa. En minä sitä tiedä.

Miten sitä ohimennen kämmenellään hellästi sipaisee poskea, joka on paksussa puuterissa? Miten sitä hellästi koskettaisi? Miten sitä uskaltaisi oman poskensa hellästi pakkelilla peitettyä ihoa vasten painaa… Miten sitä suloisesti suukottaisi tahmeaksi puuteroitua poskea?
Ei siinä kämmenen herkkä iho ihoa tavoittaisi. Eikä siinä posken kosketus posken ihoa saavuttaisi. Ja, herkät huulet eivät pakkelin alta tavoittaisi ihon pintaa…

Tai, en minä tuostakaan tiedä. Ei minulla ole siitä kokemusta. Kunhan vaan mietiskelen, kuvittelen.

Kuitenkin, sieluansa poskiväreillä ja pakkeleilla vartioitsevat naiset kai kotonaan puhdistavat ihonsa. Paljaaksi pakkeleista ja puutereista. Iho ihoksi. Iho avoimeksi sielun peiliksi. Vastaanottavaiseksi. Houkuttelevaiseksi. Kosketusta kaipaavaksi. Ihanaksi rusoposkeksi. Suloposkeksi.

Enkä minä yllä ole esittänyt mitään mielipiteitä :) Olenpa vaan, töitteni lomassa, kirjallisesti ajatellut sitä, että mitä jos se iho onkin sielun peili ihan todella, kun psykoanalyytikot ja ihotautilääkärit sen siten ovat aktiivisesti todenneet tutkimuksissaan jo 1920-luvulta alkaen, ja yhä vain jatkaen :) Ja mietinpä vaan, siinä tapauksessa, että on ihmisiä, jotka tavoin ja toisinkin sielunsa peiliä peittävät. Syistä ja toisista. Yleensä aina tiedostamattaan. Luulevat pelkkää ihoansa peittävän ja suojaavan. Mutta, mikäli iho on sielun peili, niin silloinhan he sielunsa peiliä peittävät ja suojaavat.

Ja, kaikilla on siihen syynsä. Ja ne ovat päteviä syitä aina. Ja varteenotettavia, ja huomioitavia. Inhimillisiä. Sallittavia. Ja, yleensä, jos niistä pääsee perille, niin ne ovat myös hellyyttäviä ihmisyydessään, tai syvällisen traagisia, kuten aina on tapana olla syillä ja motiiveilla, jotka tiedostamattamme saavat meidät toimimaan eri asioissa monenlaisin, hassuin tai kummallisin ja jopa arkipäiväisin tavoin…

Että iho on sielun peili. Ja, pitää peilinsä sitten puhtaana?
Avoimena katseelle, valmiina kosketukselle. Pehmeä peili. Kuvastava peili. Tuhansia tunteita pinnallaan kantava peili. Peili, jota katsoessa toinen ei näekään itseään. Vaan toisen, peilin kantajan.

Peili, joka tuntee, ja reagoi. Se tuntee, ehkäpä, miljoonalla reseptorilla herkimmätkin värähdykset. Se myötäilee ja nostattaa aistimaansa. Elävä peili, iho. Sielun peili. Se tuntee sisältä päin, kantajansa. Se tuntee kosketukset, joita toiset jättivät ihmisen sisimpään. Ja, se tuntee pinnallaankin jokaisen kosketuksen. Se tuntee kosketukset, joilla ihmiset sen pintaa koskettavat. Sisäistä ja ulkoista. Herkkääkin herkempää kosketusta. Joihin se reagoi. Se reagoi siihen, mikä tulee sisältäpäin. Ja, se reagoi siihen, mikä tulee ulkoapäin. Elävä peili, sielun peili. Ihmisen iho. Peili, joka muistaa. Ihmeellistä, miten se niin paljon muistaakin! Se muistaa kaiken senkin, mitä ihminen itse ei mielessään jaksa muistaa, eikä edes enää tiedä olemassaolevankaan. Jos, nimittäin, iho on sielun peili :)

Onerva

Kirjailija Onerva ja hänen aviomiehensä säveltäjä Leevi Madetoja olivat alkoholisteja, ja taisivatpa käyttää oopiumiakin silloin tällöin. Miesalkoholisteille oli alkoholistiparantoloita, mutta naisalkoholisteille niitä ei ollut. Naisalkoholistit passitettiin mielisairaaloihin parantumaan, mikäli heidät haluttiin kuiville, tai muutoin silmien alta pois (noihin aikoihin ei vielä ollut käsitettä psykiatrinen sairaala, vaan alan sairaaloita kutsuttiin mielisairaaloiksi, hermoparantoloiksi tai hermo- ja mielitautisairaaloiksi – vähän vaihdellen).

Niinpä, kun eräänä päivänä, Madetojien kotoa löydettiin Onerva ja Leevi juoppohulluina, autuaallisesti tästä maailmasta mitään tietämättöminä ja kykenemättöminä selviytymään arkielämästään, heidät hommattiin hoitoon. Leevi alkoholistiparantolaan (jonka nimi, by the way, oli Huvitus), ja Onerva mielisairaalaan.

Deliriumista selvittyään Leevi tietenkin pääsi parantolasta kotiinsa. Mutta, Onerva... Asiahan oli siten, että mielisairaalasta ei päässyt pois, ellei lähiomainen allekirjoittanut kotiutuspaperia. Eikä Onervalla ollut ketään muuta omaista kuin Leevi – ei biologisia sukulaisia laisinkaan elossa. Ja, Leevi, tuo kummallinen otus ja aviomies, ei kirjoittanut papereita, jotta Onerva olisi päässyt mielisairaalasta. Niin Madetoja telkesi Onervan mielisairaalaan! Onervakin oli tietenkin toipunut deliriumista, oli kuivilla, eikä hänellä ollut mielisairauksia.

Sairaalan lääkärit pyysivät Madetojaa allekirjoittamaan Onervan kotiuttamispaperit, mutta Leevipä oli itsepäinen, eikä allekirjoittanut. Ja, Onerva kirjeissään pyysi ja aneli Leeviä allekirjoittamaan paperin – mutta Leevipä ei käynyt sairaalassa nimeään rustaamassa mihinkään paperiin. Ja, niin terve Onerva oli teljettynä mielisairaalaan. (Kerrotaan, että Leevin ei olisi annettu käydä allekirjoittamassa Onervaa vapaaksi, koska Onerva ja Leevi olivat toisiaan kohtaan väkivaltaisia humalassa, ja oli ajateltu, ettei Leevi kykenisi keskittyä säveltämiseen, jos hän tappelisi jatkuvasti Onervan kanssa... Mene ja tiedä olisiko säveltäjämestari ollut niin muiden vietävissä oleva tahdoton vätys muka...)

Lääkärit pyrkivät tekemään Onervalle sairaalaan hyvät oltavat. Onerva sai oman huoneen, jossa hän työskenteli, kirjoitti runoja, Leinon elämäkertaa ja muuta Suomen kulttuuri- ja kirjallisuushistoriallisesti merkittävää.

Onervan kohtalo ei ollut ainoalaatuinen naiskohtalo, sillä miehillä oli ollut tapana teljetä vaimojansa mielisairaaloihin olemalla allekirjoittamatta heidän kotiuttamispapereitaan. Siten miehet saattoivat vaikkapa olla toisten naisten kanssa ilman, että aviovaimo olisi häirinnyt elämää.

Mielisairaalainstituutiota aiemmin Eurooppalaiset miehet pääsivät vaimoistaan eroon esimerkiksi laittamalla liikkeelle huhun, että vaimo on noita. Kun huhut kulkeutuivat kirkon edustajien korviin, niin noitanainen poltettiin roviolla, tai mestattiin muilla hirvittävillä tavoilla. Sairaalainstituution kehittyessä, noitarovioinstituution jäädessä taakse, vaimoista pääsi eroon esimerkiksi juuri siten, että sai vaimon jollakin konstilla sisään mielisairaalaan, eikä sen jälkeen allekirjoittanut kotiuttamispapereita.

Nykyään pääsee psykiatrisista sairaaloista kotiutumaan ilman lähiomaisen allekirjoitusta. Ja, miehillä on puolestaan muita keinoja päästä eroon vaimoistaan, jos sattuvat rakastumaan toiseen naiseen, tai jos vaimo jostakin muusta syystä ei enää miellytä :) Yksinkertaisin keino päästä eroon aviopuolisosta on virallinen avioero :) Avioero ei ole enää häpeällistä, eikä merkitse kasvojen menetystä, eikä siihen tarvitse juuri mitään sen kummempia syitäkään perustella. Se on paljon simppelimpi, ja huomattavasti inhimillisempi keino päästä eroon puolisosta kuin noitaroviot, kirkolliset mestaukset ja sairaaloihin telkeämiset – edistystä on siis länsimaisessa kristillisessä sivilisaatiossa tapahtunut (ironiaa kerrakseen rankkaan aiheeseen)!

Onervan kohdalla juttu meni kuta kuinkin näin: kun Leevi kuoli 1947, niin ystävät kävivät allekirjoittamassa sairaalassa paperit, ja Onerva vapautui.

Lehtinainen, toimittaja, esseisti, kirjallisuuskriitikko, kirjailija, runoilija, kääntäjä, kirjallisuushistorioitsija… Onerva oli sitä kaikkea ja paljon muutakin, vaikka muut siinä kaikessa olivatkin miehiä. Naiset eivät vielä saaneet vapaasti toteuttaa itseään, lahjakkuuttaan ja älyllisyyttään näillä kulttuurin, taiteen ja silloisen median aloilla: ne olivat miesten maailmaa ne. Mutta – Onerva ei antanut periksi – ei, vaikka toiset naiset, jopa puhuivat hänestä ilkeyksiä, kun hän istuksi miesten kanssa ravintoloissa, ja eli intellektuellia boheemia taiteilijaelämää, jota vain miesten sallittiin elää. Onervasta laitettiin liikkeelle ilkeitä juttuja koskien hänen moraaliaan ja muuta sen kaltaista ikävää. Tuntojaan näitä juoruilevia naisia kohtaan Onerva purki runoissaan tähän tyyliin:

nuo sääntöjen säveät seuraajat,
nuo homeisten lakien loiset,
joiden järki on jäykkä ja pimeä
ja tunne kuin tahkottu kivi,
mielipitehet museon hyllyltä
ja sielu kuin kirjan rivi.
(Resitatiivi)

Onervan esikoisromaani, Mirdja, ilmestyi Onervan ollessa nuori nainen. Ja, Mirdja kestää lukemisen aina vaan – innoittihan se Anja Kaurastakin kirjoittamaan Sonja O:n! Mirdja-romaanin ansioista ja merkittävyyksistä ei tässä nyt enempiä. Mutta, sen mainitsen, että Mirdja on myös traaginen teos suhteessa Onervan elämään. Nimittäin, romaanihenkilö Mirdjan elämäntapahtumista osan katsotaan toteutuneen myöhemmin Onervan omassa elämässä. Onkin puhuttu siitä, että Onerva nuorena kirjoittaessaan Mirdjan, kirjoitti profetaalisesti omaa tulevaisuuttaan… Hämmästyttävää, ja traagista. Lukekaa Mirdja, ja lukekaa Reetta Nimisen kirjoittama Onervan elämäkerta Elämän punainen päivä, SKS 1982, niin tiedätte mistä on kysymys! Älkääkä unohtako Onervan ihania runojakaan : niitä herkkiä, tunnelmaisia ja mahtipontisen uhmakkaita ja elämänmakuisia :)

Eurooppalaisen mielisairaalainstituution historiasta ja Hulluuden historiasta kiinnostuessaan voipi lukea vaikka Michel Foucault’n klassikkoteksteistä aloittaen. Ja, siitäpä sitten halutessaan voikin jatkaa Hulluuden historian post-, neo- ja antifocaultilaisiin tai focaultilaisiin strukturalistisiin, poststrukturalistisiin tai dekonstruktionistisiin tutkimuksiin… Huh ;)

Ote Onervan pitkästä Geisha runosta ulkomuistin varassa, joten sallinette, jos jotakin väärin muistan:

Minut oli luotu vain yhtä varten ja yksinäisyyteen
Minusta on tehty symboli synnin ja papitar pyyteen!

Minut oli luotu nukkumaan
sisälle valkeain taljain
Minut on pantu liehtomaan
lempeä jäsenin paljain!

Ah, nyt olen kypsä ma kuumahan keimaan
ja kylmähän vihaan!
Riemumielin isken ma kultaisen kouruni
syyttömään lihaan…

J.K. Rakas Yökirja, olen kyllä sitä mieltä, jotta jos Renny Harlin haluaa tehdä Hollywoodissa menestysleffan suomalaisesta henkilöstä, niin ei sitä kannattaisi Mannerheimistä tehdä, vaan Onervasta! Ja, pääosaan näyttelijättäreksi täytyisi saada…

Uudenmaankadulla

Bar9:n nettisivun teksti on oivallisesti valittu: se ei kuvaa Bar9:ää, mutta kuitenkin luo mielikuvan siitä, että teksti viittaisi myös Bar9:ään. Ja, kuvat, viekoittelevan tekstin lisämausteena, herättävät houkutuksen päästä todelliseen italialaiseen Pikakahvilaan Helsingissä.

Astuimme sisään ja seisoin hetken hämmentyneenä. Kuraisen likainen lattia oli vallitseva ja katsetta kiinnittävä elementti. Katselin pysähtyneenä tilaan, johon saavuimme, ja avoimen likaisen lattian sivustoilla oli pelkistettyjä pieniä pöytiä koruttomassa, sisustuksettomassa ilmapiirissä. Toisella reunalla korkea baaritiski.

-Saluuna, ajattelin. Olemme tulleet likaiseen ja kuraiseen saluunaan. Ja, mietin jo, että pitäisikö vaihtaa heti paikkaa, jotta saisimme kunnolla keskustella hyvässä ympäristössä...

Kahvia sai kyllä, mutta Henkilökunta tarjosi ei oota, kun kysyimme syötävää kahvin kanssa. Kahvin siis saimme juoda kahvina, ilman mitään syömistä... Pöytä oli pieni ja koruton. Tuolit Pikakahviloiden tuoleja. Ikkunapaikoilla oli persoonallisen ihanat puupenkit, joissa oli hyvä istua, vaikka pehmusteita ei ollutkaan.

Selväähän on, että jos Italiassa kahvilassa jätetään suurehko katseita keräävä avoin tila tiskin ja pöytien väliin, niin Suomen talvioloissa se aiheuttaa katastrofin: asiakkaiden kengistä kulkeutuva lumi sulaa lattialle, lattia velloo kurassa, ja kun se on tietoisesti jätetty avoimeksi tilaksi, johon katse joka pöydästä jatkuvasti kiinnittyy, niin saluuna-tunnelma on taattu... Vain sylkykupit tiskin ääreltä puuttuivat ja stetson-hatut ja miesten jaloista buutsit kannuksineen...

Sisustamattomuus sisustuksena? Tietenkin sisustamattomuutta voi hienosti kutsua vaikka näinkin: italialaistyyppinen pelkistetty, koruton funktionaalinen Pikakahvila… Sisustamattomuus ja pelkistetty interiööri on tyypillistä Pikakahviloissa. Tällä interiöörillä johdatellaan siihen, että asiakkaat eivät viihtyisi pöydissään liian hyvin, vaan joisivat kahvinsa suhteellisen nopeasti ja jättäisivät paikkansa jo seuraaville asiakkaille. Sisustuksettomuuden, pelkistetyn sisustuksen eräs toinen funktio on ohjata asiakkaita katselemaan toisiaan. Tällainen pelkistetty sisustus parhaimmillaan toimii hyvin ja tarkoitustaan vastaavasti.

Seinillä oli kehystetyt kuvat Sibeliuksesta ja Madetojasta. Muuta, silmiin pistävää, ei mieleeni jäänyt. Mietin kahvitellessani, miten Sibelius ja Madetoja liittyivät saluunoihin tai italialaisiin koruttomiin baareihin, mutten keksinyt ;) Sitten ajattelin, että olisivatkohan he istuksineet joskus tässä talossa… Yllättävää kyllä, vaikka Bar9 on selkeästi tehty Pikakahvilaksi (jos kahvilaksi nyt laisinkaan), keskustellessamme oli sellainen olo kuin viereisessä pöydässä ei kuultaisi meidän jutustelujamme :) Ehkä kyseinen mielikuva johtui siitä, etten itsekään kuullut heidän keskustelujaan...

Olimme paikalla juuri klassisen lounasajan loppupuolella. Jotkut söivät keittoa, ja muutamat jotakin muuta. Jotkut miehet hörppivät alkoholia pelkästään. Bar9:ssä saa tupakoida. Ilmastointi oli ainakin meidän pöytämme kohdalla niin hyvä, että kovinkaan voimakasta tupakan hajua ei ollut, eikä sitä niin ollen tarttunut vaatteisiinkaan :) Kahvi ei ollut seisonutta, eikä millään tavoin tavanomaisesta kahvista poikkeavaa. Expressokin oli tavanomaista, eikä mitään valitettavaa eikä kehuttavaa siinäkään. Ja, vaikka henkilökunta tarjosikin ei oota, niin henkilökunta oli kyllä todella mukavaa ja iloista :)

Miehinen paikka. Yksinkertainen ja koruton. Epäsiistin lattian, sisustuksettomuutensa ja pelkistetyn baaritiskin tähden, saluunan kaltainen. Kun ympäristö oli pelkistetty ja kun mitään katsottavaa ei ollut, niin miehinen asiakaskunta kyllä veti katseen puoleensa (niukalla sisustuksella johdatellaan siihen, että katseella ei ole lepopaikkaa, vaan katse keskittyisi toisiin ihmisiin). Sillä, asiakkaista suurin osa oli miehiä. Ja, sehän on kiva ja positiivinen asia! Kahvilat kun Suomessa tuppaavat olemaan niin naisistuneita paikkoja. Täällä saa silmänruokaa asiakkaista ne, jotka tykkäävät katsella originellien näköisiä miehiä ;) Tämä on onnistunut juttu Bar9:ssä, ja pidän siitä. Tosin, paikan asiakaskunta on miehinen kai juuri siksi, että paikka on enemmänkin baari kuin kahvila ;)

Myöhemmin, käyntimme jälkeen, kuulin kahdeltakin mieheltä, että he käyvät silloin tällöin Bar9:ssä alkulasillisilla ennen kuin menevät jonnekin toiseen paikkaan. Että se on sellainen alkupaikka paremminkin kuin kahvila.

Koska Suomen talvi tuo kurat lattialle, kannattaisi paikassa kuitenkin harkita pientä sisustusmuutosta. Talvemme olosuhteissa lattian jättäminen katseita kerääväksi sisustuselementiksi (jättäminen se avoimeksi siten, että joka pöydästä katse kohtaa avoimen lattian) ei ole järkevää, koska lattia on kurainen. Jos esim. joka toinen pöytä olisi hieman pidempi, niin silloin pöydistä katse ei ylettyisikään kuraiseen lattiaan, koska pöytien reunat estäisivät näkemästä kuralattiaestettiikkaa. Oletanpa sisustussuunnittelija Matti Kulovedeltä löytyvän luovan iloisia ideoita uuteen sisustukseen talvikuukausien kuralattiatkin huomioiden!

Käyntimme perusteella on todettava, että kahvilaa en sieltä löytänyt, en edes kunnon Pikakahvilaa, vaikka nettisivu siihen viittaakin. Ja, kun tarjotaan ei oota, tulee huono fiilis. Ja, alussa luotu huono fiilis tuppaa olemaan luonnoltaan sellainen, joka vaikuttaa koko kahvilakäynnin ajan. Ehkä kesäisin, kun lattia ei ole niin kurainen, tämä on pikakahvitteluun oiva paikka?

Olin, ja olen edelleen, hämmentynyt Bar9:n nettisivun ja paikan todellisuuden välisestä ristiriidasta.
Nettisivu lupaa italialaista kahvilaa. Paikan päällä tarjotaan ei oota. Nettisivu lupaa kahvilaa ja ruokaravintolaa. Paikan päällä hallitseva elementti on kurainen lattia, joka luo epäsiisteyden mielikuvaa.
Pelkistetty, sisustukseton interiööri toimii loistavasti nettisivun kuvissa. Paikan päällä kuraisen lattian ympärillä on pieniä pöytiä, eikä pelkistetty ympäristö enää houkuttelekaan kuten kuvassa... Bar9 on loistava esimerkki siitä, miten toimii hyvä nettisivu: se lupaa paljon.
Nettisivu lupaa kahvilaa. Mutta mikä paikan päällä viittaisi kahvilaan? Ei paikasta vielä kahvilaa tee se, että muun ohessa on kahviakin tarjolla. Suurin osa asiakkaistakin juo jotakin ihan muuta kuin kahvia...

Mutta - testaanpa kesäolosuhteissa uudelleen Bar9:n. Silloin se ei liene ole niin kurainen, eikä enää saluunatunnelmainen? Ehkä se silloin täyttää persoonattoman Pikakahvilan ominaisuudet ja Henkilökunta tarjoaa kahville kaveriksi edes jonkinlaisen italialaisen version voileivästä tai croisantista... tiedä häntä...

Summa summarum:
1) Oikeassa kahvilassa Henkilökunta ei tarjoa ei oota, kun asiakas kysyy syömistä kahvin kanssa. Henkilökunta alkaa tarjota voileipiä, sämpylöitä, croisantteja, jäätelöä, suklaata… Mitä tahansa muuta kuin ei oota.

2) Oikean kahvilan ensivaikutelma ei ole epäsiisteys.

Ääniä jaossa?

Luin artikkelin joulukuussa julkaistusta brittitutkimuksesta, jonka mukaan briteistä kuusi prosenttia on lesboja ja homoja. Lukumäärältään heitä siis on 3,6 miljoonaa. Prosenttimäärä mukailee samaa, mitä muissakin maissa on laskettu lesbojen ja homojen lukumääriksi.

Suomen oloihin sovellettuna tämä merkitsisi sitä, että kuusi prosenttia väkiluvustamme, 5236611, tekee yhteensä 314 196 lesboa ja homoa :)

Homojen, lesbojen, bi- ja transihmisten (Hlbt) ja heidän omaistensa lukumäärä on melkoisen suuri :) Se on todellisuutta, jota alkavat huomioida myös muutkin poliitikot kuin Alexander Stubb. Sillä, hlbt-ihmiset muodostavat suuren äänestäjä määrän valtakunnan vaaleissa. Ja, yhä enemmän he ovat aktivoituneet äänestämään sellaisia ehdokkaita, jotka ajavat näkyvästi vähemmistöseksuaalienkin tasa-arvoistamisen asioita muiden tärkeiden asioiden lisäksi.

Homous ja lesbous ovat, iloksemme ja onneksemme, yhä enemmän tulleet myönteisesti näkyvämmäksi mediassa, ja arkipäivän elämässä. Homouden ja lesbouden myönteinen arkipäiväistyminen julkisuuskuvassa ja jokaisen kansalaisen arkielämässä merkitsee myös sitä, että hlbt-ihmiset haluavat vaikuttaa äänestyskäyttäytymisellään eri vaaleissa: enää ei tarvitse olla kaapeissa jupisemassa, vaan asioita voidaan ajaa ja niistä keskustella julkisesti niiden oikeilla nimillä. Selvää on, että tästä eteen päin poliitikot alkavat kalastella avoimesti myös hlbt-ihmisten ääniä muiden äänestäjäryhmien äänien pyydystelyjen ohessa. Vain typerä poliitikko jättää tämän äänestäjäkunnan suuren lukumäärän hyödyntämisen tavoittelun!

Homouden ja lesbouden näkyvyyden arkipäiväistymisen myötä, hlbt-ihmiset ovat uskaltautuneet aktivoitua myös kirkollisten vaalien suhteen. Viime vuosina kirkollisissa eri vaaleissa ehdokkailta on kyselty heidän suhtautumistaan homoihin ja lesboihin ja vähemmistöseksuaalien tasa-arvoistamisen asioihin.

Helsingin seurakunnissa on oltu huolissaan yhä kasvavasta kirkosta eroamisesta. Joillekin seurakunnille tämä alkanee jo vaikuttaa seurakunnan talouteenkin. Sillä, jäsenethän ylläpitävät seurakuntia maksamalla kirkollisveroja. No, Helsingissä seurakunnissa on oikein urakalla pohdittu sitä, miten tavoittaa nuoria aikuisia, jotta he eivät eroaisi kirkosta.

Entäpä jos vihdoinkin Helsingin seurakunnissa katsottaisiin totuutta ja todellisuutta: vähintään kuusi prosenttia kansasta on hlbt-ihmisiä. Ja, juuri hlbt-ihmiset, sekä heidän läheisensä, ovat yhä enemmän eronneet kirkosta, koska kirkko eriarvoistaa heitä. Entäpä, jos Helsingin seurakuntien todellinen ongelma onkin juuri tämä: kirkosta eroaa hlbt-ihmiset ja heidän läheisensä? Jos seurakunnat tahtovat jäsenensä pysyvän kirkossa, niin seurakunnissa tulisikin pohtia sitä, miten kirkko saataisiin tasa-arvoisemmaksi ja inhimillisemmäksi yhteisöksi myös hlbt-ihmisille ja heidän läheisilleen.

Seurakuntavaalit ovat edessä. Hlbt-ihmiset ja heidän läheisensä tulevat kyselemään ehdokkailta heidän suhtautumistaan hlbt-ihmisiin ja hlbt-ihmisten samanarvoisuuteen, suhteessa heteroihin, seurakunnan jäsenenä ja työntekijänä.

Hienointahan kuitenkin olisi, että mahdollisimman paljon hlbt-ihmiset asettaisivat omia ehdokkaitaan seurakuntavaaleihin. Siten voitaisiin seurakuntia parhaiten muuttaa ihmisystävällisemmiksi paikoiksi myös hlbt-ihmisille. Ja, onpa näköjään, perustettu oikein liike, Tulkaa kaikki joka muun aktiviteettinsa ohella asettanee homoja ja lesboja ehdokkaiksi seuraaviin seurakuntavaaleihin. Hienoa, ja hyvä niin!

Toivottavasti kuitenkin myös mahdollisimman paljon pyydetään ja asetetaan hlbt-ihmisiä ehdokkaiksi seurakuntavaaleihin em. liikkeen ulkopuoleltakin, sillä jotkut meistä ovat sellaisia, että erilaisiin liikkeisiin tai ismeihin sitoutuneita ei halua äänestää, syystä tai toisesta… Juuri nyt on aika asettaa ehdokkaita kyseisiin vaaleihin, joten olkaapa aktiivisia!

Brittipoliitikot tulevat huomioimaan, että homoilta ja lesboilta voi saada muutaman miljoonaa ääntä vaaleissa. Myös Suomessa poliitikot alkanevat huomioida tämän todellisuuden, että vähintäänkin sata tuhatta hlbt-ihmisten ääntä on jaossa...

Luulenpa, että mikäli jos ja kun Niinistö innostuisi ehdokkaaksi myös seuraaviin Presidentin vaaleihin, niin hän kyllä, oivaltavana miehenä (tai vähintään joku hänen avustajistaan oivaltaa), tämän talvisista vaaleista viisastuneena, alkaa jo hyvissä ajoin puhumaan ja kirjoittamaan aina silloin tällöin, tai ainakin toisinaan, homojen ja lesbojen tasa-arvoistamisen puolesta, erilaisissa yhteyksissä, erilaisten asioiden tiimoilta, sillä Haloselta saattaapi jäädä vapaaksi aikamoinen määrä hlbt-ääniä ;)

Kahvisalonki

Viime kuukausien aikana olen useasti kahvitellut Bulevardin Kahvisalongissa. Kahvisalongin eksakti esittely
kuvineen löytyy Ravintolanetistä

Kahvisalonki on Pikakahvilan ja Kohtaamiskahvilan luova yhdistelmä. Ja, kuitenkaan Kahvisalonki ei ole Pikakahvila... Salongin Mannerheimintien puoleinen tila on avoin. Pöydät ja tuolit ovat keveitä, ja avoimuuden tunnelmassa voi istua ja katsella toisia asiakkaita tai ikkunoista kadun vilinää, juoda kahvinsa, jutella hetken seurueensa kanssa, ja lähteä sitten jatkamaan matkaansa. Mutta, sisustus ja ilmapiiri eivät ole Pikakahviloiden omaisia, vaan päinvastoin :)

Salongin Bulevardin puolella pöydät ovat tukevia ja tuolit ylellisesti pehmustettuja. Tämä puoli antaa vaikutelman suojaisuudesta, ja houkuttelee jäämään kunnolla taloksi, istumaan ja syömään, kahvittelemaan rauhassa hyvässä seurassa. Viereisten pöytien keskusteluja ei kuule. Ja, siksipä omassakin porukassa uskaltaudutaan haastamaan toisia kunnon jutusteluun :) Musiikkia ei soi taustalla. Vaan, Kahvisalongissapa on piano! Käydessäni sitä ei ole kukaan soittanut... Elävä pianomusiikki kahvilassa voisi olla ihanaa...

Seinille on viisaasti asetettu mielenkiintoista ja tasapainoista tekstiilitaidetta, mutta se ei valitettavasti poista kaikua kokonaan. Myös lattioilla on mattoja kaikupinta-alan tukahduttamiseksi. Jos asiakkaita on paljon, silloin jonkin verran kaiku kertaa puheensorinaa... Meteli ei kuitenkaan ole häiritsevä - sen verran hyvin sisustuksessa on onnistuttu kivisiä rakennusmateriaaleja pehmentämään.

Seinillä on myös muita omaperäisiä sisustusratkaisuja :) Olenpa Kahvisalongin seinillä jopa nähnyt oikean taidenäyttelynkin!

Periaatteessa Kahvisalongissa on tarjontaa keliaakikoille ja laktoosi-intoleraatikoille. Laktoosittomana saa ainakin ihan hyvää kanaleipää - testattu on :)
Valitettavasti laktoosittomat herkuttelutarjonnat eivät kuitenkaan ole runsaat, eivätkä monipuoliset. Tarjolla on mm. laktoositonta korvapuustia. Ja, molemmilla kerroilla, kun olen mukavan ison korvapuustin ottanut, on se kuitenkin ollut hieman kuivahko. Auttaisikohan asiaa, jos korvapuustitarjotin asetettaisiin kuvun alle?
Ihmeellistä sinänsä, kun näin loistavassa paikassa ei laktoositonta monipuolisemmin tarjota: laktoosi-intoleranssihan on joka kuudennella aikuisella suomalaisella! Jos laktoositonta tarjottaisiin monipuolisemmin, niin myyntikin olisi yhä vain suurempaa.

Ruoka-aine rajoitteettomille on upean esteettisiä ja kulinaristisia herkkuja tarjolla, sekä myös kunnon ruokaisaa syötävää oikeaan nälkään.

Parilla kerralla Henkilökunta kertoi, että saisimme santsikupit sitten ottaa ilmaiseksi :) En tiedä onko se Kahvisalongin pysyvä tarjous, että kahvin kanssa herkkuja ostaneet saavat toisen kupin kahvia ihan maksutta. Mutta, kiva yllätys se oli, ja tarpeeseen, sillä niillä kerroilla taisimme istua siellä parisen tuntia... No, juteltavaa riitti, kun ei oltu tavattu aikoihin :) Santsikupit stimuloivassa seurassa pari tuntia istuville asiakkaille on kyllä ehdoton juttu. Siinä voi sattua sitenkin, että toisen kupin kanssa ottaa sitten suolaista syömistä, jos ensimmäisen kanssa söi makeaa - ja siitä syömisestähän tietenkin täytyy maksaa, vaikkei santsikupista maksakaan. Ja, mielelläänhän sitä maksaa, kun on hyvätuulinen, hyvin palveltu, rento ja hyvässä seurassakin :)
Kerran istuimme mukavassa porukassa santsikuppeinemme, makean ja suolaisen syömisen parissa, ja lopulta siirryimme asianmukaisesti jo viinitarjonnan puolelle :)

Henkilökunta Kahvisalongissa ei ole tarjonnut ei oota. Ja, Henkilökunta on aina ollut ystävällistä ja iloista :) Kahvi on ollut tuoretta ja hyvää. Ne, jotka ovat juoneet jotakin erikoiskahvia, ovat myös olleet tyytyväisiä kahviinsa.

Kun ystävien tai tuttavien kanssa tapaa pitkästä aikaa, ja tapaamiseen tarvitsee kahvilaa, jossa voi rauhassa ja suojaisesti keskittyä vain toisiinsa, niin Kahvisalonkia voi kokeilla. Pöytä kuitenkin tätä varten ehdottomasti täytyy saada Bulevardin puolelta. Kuulumisten vaihtaminen, iloinen maailman parantaminen ja syvällisempienkin asioiden pohtiminen on leppoisaa Kahvisalongin pehmeissä tuoleissa hyvän kahvin kanssa loistavassa seurassa. Bulevardin puoleiset pöydät ja tuolit houkuttelevat jäämään kunnolla taloksi, eikä vain pistäytymään. Olon voi tehdä mukavaksi ja rennoksi.

Kahvisalongissa voi pistäytyä myös pikakahveilla, itseään tankkaamassa ja ihmisiä tarkkailemassa. Sellaiseenkin se on hyvä ympäristö, sillä Pikakahviloiden persoonaton ilmapiiri siellä ei vallitse. Kahvisalongin sisustus on omaperäinen, ja rauhallinen...

Kiireettömänä, ehkä taidenäyttelyn jälkeen, tai vaikkapa sunnuntaikävelyllä, Kahvisalonkiin voi mennä rakkaansa kanssa. Tarjota kahvin, konjakin ja upean leivoksen. Istua häntä vastapäätä. Olla levollisesti puhumatta... Nauttia, sanattomasti kohottaa välillä katse hänen silmiinsä, ja nauttia taas... Elegantti kahvihetki. Milloin olet sen viimeksi rakkaallesi tarjonnut? (Huoh... ja milloin minulle on se viimeksi tarjottu, tai minä tarjonnut... ;)

Niin, ja lopuksi: tietenkin ihan oikeasti minä kutsun korvapuusteja örkyiksi, sillä siten niitä äitinikin on aina kutsunut ;)

Sabina Spielrein

Helsingin Bio Cityssä on pitkään pyörinyt Sabina Spielreinin tarina, jonka joku aika sitten kävin katsomassa. Englantilaisitalialaisen The Soulkeeper: The True Story Of Sabina Spielrein ohjaaja on Roberto Faenza. Käsikirjoitus on huono ja elokuva ei ole hyvä, mutta Spielreinin elämästä saisi kyllä hienon leffan! Kuriositeetti: pääosan esittäjä muistutti välillä Sigourney Weaveriä nuorempana :)

Elokuva keskittyi Sabinan ja Carl Gustav Jungin rakkaussuhteeseen. Sabinan uraauurtava ja monipuolinen työ jäi käsittelemättä. Elokuvan loppupuolella siihen viitattiin, mutta siihenpä se jäikin. No, mikäs siinä: elokuva on järkyttävä rakkaustarina, joka tavalla ja toisella perustuu tosi tapahtumiin. Käykää toki katsomassa!

Mirja Rutasen kirja Mitä nainen tahtoo? Kolme naista Freudin koulussa, Otava 1995 kertoo mukavan luettavasti ja lyhyen napakasti Sabina Spielreinin elämätarinan.

Venäläinen Sabina Spielrein joutui 19-vuotiaana vuonna 1904 sveitsiläiseen Burghölzlin mielisairaalaan, jossa 30-vuotias, nuori ja komea, Jung toimi lääkärinä. Jungin diagnoosi Sabinalle oli psykoottinen hysteria. Tuohon aikaan psykooseihin päähoitokeinoina olivat eri tyyppiset vallan rajut potilaan ruumiiseen kohdistuneet hoitomenetelmät. Psykoterapiaa ei vielä ollut olemassakaan. Mutta – S. Freud oli kehittelemässä sellaista, ja Jung kiinnostui näistä kehitelmistä. Sabinasta tuli Jungin ensimmäinen potilas, johon hän sovelsi psykoterapiaa raskaiden ruumiiseen kohdistuneitten hoitomenetelmien sijasta.

Luova ja älyllisesti lahjakas Sabina taisteli terapiassa psykoottisuutensa kanssa. Ja, myös hän kiinnostui Freudin psykoanalyyttisistä menetelmistä. Sabina alkoi, terapiassaan toivuttuaan, opiskella lääkäriksi, vaikkakaan naisille lääkärin ammatti ei ollut vielä kovin soveliasta. Yhtä aikaisesti hän perehtyi psykoanalyysiin, mutta nyt lääkärin kannalta, eikä potilaana. Lääkäriksi valmistuttuaan hän oli Wienissä Freudin opeissa, ja hän toimi Keski-Euroopassa eri kaupungeissa psykoanalyytikkona. Vuonna 1923 Sabina palasi kotikaupunkiinsa Donin Rostoviin.
Venäjällä Sabina mm. opetti yliopistossa, perusti maailman ensimmäisen psykoanalyyttisiin käsityksiin pohjatutuvan koulun lapsille, toimi psykoanalyytikkona ja kirjoitti tieteellisiä artikkeleita. Hän oli psykoanalyysin uranuurtaja Euroopassa, mutta myös Venäjällä, jossa tapahtui suuria mullistuksia, joiden puristuksiin Sabinakin lopulta joutui. Vuonna 1937 Sabina ”katosi”, ja samalla hän jäi historian unholaan. Vasta 1980-luvulla hänet ”löydettiin” uudelleen, ja hänen katoamisensa ja kohtalonsa selvisivät: ensin kommunistit laittoivat hänet ahtaalle ja sitten saksalaiset tappoivat hänet ja hänen tyttärensä vuonna 1941.

Sabinan työura on mielenkiintoinen. Vain muutamia poimintoja siitä:
Kun Sabina vuonna 1911 hyväksyttiin Wienin psykoanalyyttisen yhdistyksen jäseneksi, hän oli hetken ainoa naisjäsen psykoanalyyttisessä herraseurassa. Sabinan tieteellinen esitelmä seksuaaliviettiin kuuluvien destruktiivisten yllykkeiden vaikutuksista julkaistiin 1912. Siinä ensimmäisen kerran esitettiin ajatuksia tuhoamis- eli kuolemanvietistä ja sen suhteesta seksuaaliviettiin. Myöhemmin Freud alkoi kirjoittaa kuolemanvietistä…
1921 Sabina aloitti työnsä Genevessä Rousseau-instituutissa, ja eräs hänen psykoanalyysinsä käyneistä oli Jean Piaget Pelkästään vuosina 1920-1923 Sabina julkaisi 11 psykoanalyyttistä artikkelia. Hänen viimeisin länsimaissa julkaistu artikkelinsa on Imagossa, vuodelta 1931.

Rutasen kirjasta saa lyhyesti ja sujuvasti tietoa Sabinan eriskummallisesta, sinnikkäästä, luovasta ja traagisesta elämästä. Kirja koostuu Sabinan tarinan lisäksi Marie Bonaparten ja Lou Andreas-Salomén elämäkerroista. Kaikki he olivat naisia, jotka etsivät itseään ja paikkaansa tavoilla ja keinoilla, jotka eivät tuohon aikaan vielä olleet kovin hyväksyttyjä naisille. Andreas-Salomé on näistä mielenkiintoisin, sillä hän oli tinkimätön itsensä etsimisessä ja hänen elämästään ei intohimoakaan puuttunut: hän seurusteli mm. Paul Reen ja Nietzschen kanssa…

Kahviloista

Et ole tavannut ystäväsi tai tuttaviesi kanssa aikoihin ja päätätte tavata kaupungilla kahvilla. Mihin kahvilaan mennä? Missä kahvilassa voisi istua rauhassa pari tuntia juttelemassa?

Jaan tässä nyt kahvilat kahteen ryhmään:
Kahvilat, jotka on tarkoitettu istumista, kohtaamista ja seurustelua varten (kutsun näitä Kohtaamiskahviloiksi). Kahvilat, jotka on tarkoitettu pikaista kahvikupposen juomista ja toisten asiakkaiden katselemista varten (kutsun näitä Pikakahviloiksi).

Ensimmäisen ryhmän kahviloissa sisustus ja ilmapiiri ovat rakennettu siten, että ne kaikki yhdessä tukevat asiakasta jäämään taloksi, pysähtymään, viipymään, lepäämään, nauttimaan. Toisen ryhmän kahvilat ovat sisustukseltaan ja ilmapiiriltään tukemassa sitä, että kahvi juodaan pikaisesti ja sitten jatkettaisiinkin jo matkaa.

Kohtaamiskahvilat
Tuolit ja pöydät ovat vankkoja, tukevia ja mukavasti istuttavia. Ne ovat sijoitettu siten, että asiakkaalle tulee mielikuva suojaisuudesta, ts. asiakkaat voivat pöydissään keskustella rauhassa omista asioistaan pelkäämättä, että viereisen pöydän asiakkaat kuulisivat.
Sisustusmateriaaleilla ja –elementeillä häivytetään tilan rakenteiden aiheuttamaa kaikua. Musiikki ei soi, tai jos soi, niin erittäin hiljaisella, jotta ei häiritse asiakkaiden pöytäkeskusteluja.
Persoonallinen, katseita pysäyttävä ja katseelle miellyttävä sisustus. Täällä voi rauhassa keskittyä omaan pöytäseuraansa.

Pikakahvilat
Tuolit ja pöydät ovat huteria, kiikkeriä, joihin ei voi rennosti lysähtää tai istahtaa (istutaan pikaisesti hetki). Pöydät on sijoitettu siten, että pöydissä kuullaan viereisten pöytien keskustelut, ja katse toisiin pöytiin on avoin. Ei suojaisuuden, eikä yksityisyyden tuntua. Tilan rakenteet on jätetty kaikuviksi (kivilattiat, seinät ja katto). Musiikkikin voi soida. Ei persoonallista sisustusta. Täällä seurataan avoimesti kahvilan toisten pöytien ihmisiä.

Tässä yhteydessä ei enempiä huomioita Kohtaamiskahviloiden ja Pikakahviloiden funktioista ja eroista.

Kun pitkästä aikaa tapaa kahvilassa tuttavansa, ei oleellista niinkään ole kahvin laatu, vaan keskeistä on itse tapaaminen: toinen ihminen/ihmiset ja kuulumisten vaihtaminen. Ja siksi kahvilan tulee olla tätä tapaamista tukeva: tuolein, pöydin, erilaisin sisustuksellisin ratkaisuin etc. Kahvilan tulee interiööriltään kertoa: ”Kohdatkaa täällä. Istukaa mukavasti, levätkää ja keskustelkaa rauhassa ja suojattuna. Nauttikaa samalla pari kupposta hyvää kahvia. Ja, kenties ottaisitte jotakin suolaista, voileipiä tai sämpylää? Vai tahtoisitteko ihanaa leivonnaista?”

Kohtaamiskahviloissa kahvin tulee olla tuoretta ja hyvää, mutta pääfokus on tukea ihmisten kahden keskisiä- tai kimppakohtaamisia. Erikoisuudet ja kahvin erinomaisuudet ovat sitten jo vallan suurenmoista plussaa muutenkin niin mukavan ystävien tapaamisen lisäksi :) Ja, jos herkuttelu- ja syömispuolikin on jotain erinomaisen hyvää, tavanomaisuuksista poikkeavaa, niin silloinhan kohtaaminen ystävien kanssa on saanut ekstra lisämausteensa :)

Kahviloissa on henkilökuntaa moneksi. Jopa joissakin arvostusta ja in-paikan statusta nauttivissa kahviloissa saa kuulla ei oota, kun esimerkiksi kysyy laktoositonta kahvipullaa tai leivonnaista. Kahvilassa ei saa sanoa asiakkaalle ei oota. Nykyään kuitenkin, iloksemme, kahviloissa jo alkaakin olla laktoosi-intoleraatikoille muutakin tarjottavaa kuin tofujäätelöä tai ei oota :) Keliaakikoilla tilanne lienee kovin paljon surullisempi :(

Ystäväni, joka on asustellut Tukholmassa, kutsuu näitä Kohtaamiskahviloita Tukholmalaisiksi kahviloiksi. Tukholmassa kun kuulemma on paljonkin kahviloita, jotka tukevat kaikin tavoin asiakkaita jäämään istumaan useaksi tunniksi kahvittelun ja rupattelun merkeissä.

Toinen ystäväni taannoin sanoi, että nykyään kahvilat muistuttavat yhä enemmän huoltoasemia… Ei eroa huoltoasemien kahvioiden ja kaupunkien keskusta-kahviloiden välillä. Hieno oivallus siitä, että pikakahvilat eivät tarjoa asiakkaille mitään erikoisia elämyksiä ilmapiirinsä, eivätkä tarjoilujensakaan puolesta, eikä niitä ole tehty seurustelemista varten, vaan pikakäynteihin, ”huoltoon”, ainoastaan.

Pikakahviloillakin on kyllä paikkansa ihmisten elämässä :) Kun esimerkiksi kiertelee keskustan putiikkeja shoppailemassa tai syynäilemässä, niin välillähän täytyy hetkeksi istahtaa levähtämään ja tankkaamaan itseään. Ja, silloin on persoonattoman pikakahvilan paikka: puolen tunnin kahvikupponen jonkin hiilihydraattitasoa parantavan makupalan kera :) Siinä, kun pikaisesti kahvinsa juo, katselee toisia ihmisiä, kohentaa verensokeriarvojaan hetkeksi, niin pianpa taas jaksaa pari tuntia kierrellä kaupungin vilinässä ;)

Mutta, mihin mennä, kun tahdotaan tavata pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia muutaman tunnin kohtaamisessa kahvin merkeissä?
Jatkossa kerron kahviloista, joissa olen viime aikoina käynyt Helsingissä, ja muuallakin :)

Muotiheterot

Luin Iltalehden nettisivulta Jyrki Lehtolan kolumnin Halihomot. Ja, täytyipä ihan tsempata, jotta jutun jaksoi loppuun asti kahlata...

Jokainen kadunmies ja kahvilan nainen ilmaisee tätä samaa originellia ja persoonallisen älyllistä mielipidettään keskustelemalla trendihomoista, kiintiöhomoista, muotihomoista - käyttäen erilaisia ilmaisutapoja, mutta sisältö on sama vanha puhkikulunut, jossa ei oikeastaan sisältöä olekaan...

Mutta, kun toimittajat ja kolumnistitkin kirjoittavat ja puhuvat yhtä originellein ajatuksin ja sanoin! Huoh...

Toimittajat eivät käsittele mistään omaperäisestä näkökulmasta homouden ja homojen, lesbojen ja lesbouden näkyväksi tulemista. He eivät tarkastele ilmiötä uusista perspektiiveistä, vaan toistavat sitä samaa, mitä jokainen kadunmieskin toistaa. Toimittajilla ei ole ilmiöön mitään sanomista, ei mitään mielipidettä, ei näkökulmaa... Koko ilmiö käsitellään käsittelemättä toteamalla sen olevan muoti-ilmiö, trendi ja käytetään sanoja kiintiöhomo, muotilesbo jne.

Toisinaan joku väläyttää kielellistä lahjakkuuttaan ja lanseeraa uuden käytettävän sana tähän yhteyteen, kuten esimerkiksi sanan "halihomot" ;) Mutta, koko käytettävän sanan sisällöllinen konteksti onkin kuitenkin sitä samaa jauhantaa, jota jokainen Matti ja Maija suoltaa... Ei siis mitään uutta!

Onko todella näin, että Suomen toimittajat ja itseänsä intelligentteinä pitävät eivät osaa ajatella ilmiöstä omilla aivoillaan? Että, ei todellakaan kenelläkään ole mitään todellista näkökulmaa? Ei todellisia ajatuksia, vaan ainoastaan sitä toistoa, jolla varmistetaan, ettei kukaan alkaisikaan ko. asioista mitään todellisesti ajatellakaan?

Entäpä, jos minä kyseenalaistaisin koko em. ilmiön? Jospa minä esitänkin, että trendiä ja muotia ei olekaan homous, kaapeista ulostulemiset ja homojen tv-esiintymiset.

Sen sijaan trendiä ja muotia on esittää mielipidettään, että em. on trendiä ja muotia ;) Sillä, sitähän se on, muotia ja trendikkyyttä, että Matit ja Maijat kaduilla ja kuppiloissa kertovat persoonallisena mielipiteenään, että televisio-ohjelmissa on kiintiöhomoja ja Brockback Mountain on kiintiöhomoleffa... Ja, sillä tavoin sutjakkaasti jokainen voi keskustella aiheesta sanomatta yhtään mitään kuten toimittajat ja kolumnistitkin kiertävät koko aiheen muodin mukaisella tavallaan ;)

Muotia eivät ole homot, lesbot ja homous.Muotia on, että heterot ilmaisevat älynlahjojaan ja omaperäistä luovuuttaan puhumalla ja kirjoittamalla muotihomoista, kiintiöhomoista, halihomoista, trendilesboista tavalla, jossa ei käsitellä homoja, lesboja eikä homoutta ja lesboutta ;)

Jos olet ajan hermoilla surffaava muotihetero, niin sinä tv-sarjoista puhuttaessa mainitset käsitteet kiintiöhomo ja trendilesbot. Ja Brockback Mountainia koskevan keskustelun hiljennät toteamalla sen olevan homokiintiö-elokuva. Todellista luovuutta muodikkuudessasi osoitat, jos keksit käyttää tässä trendissä jotakin uutta sanontaa tai ilmaisua: se antaa harhakuvitelman siitä, että sinulla olisi sisällöllisestikin jotakin uutta, ennen kuulumatonta sanottavaa :)

..en enää jaksaisi lukea, enkä kuulla yhtäkään juttua, jossa homoutta ja homoja käsitellään käsittelemättä samalla loppuun kulutetulla tavalla kuin tämä talvi on Suomessa tehty... Homous, lesbous ovat mukavia aiheita, ja homojen ja lesbojen haastatteluja aiheista kuin aiheista lukisin ihan mielelläni. Mutta enää en jaksa tätä muoti-ilmiötä, jossa puhutaan muotihomoista, kiintiöhomoista, halihomoista... Plääh ja pthyi!

Jotakin älyllisempää ja oivaltavampaa luovuutta, please, tai olkaa sitten käsittelemättä koko aiheita ;)

Lontoon murteesta ja amerikasta on tullut Suomessa kolmas kaupunkikieli. Sen asema on vankkumaton ja varma. Liikkeet, yritykset, tuotteet, brändit... Lähes kaikkihan ne on nimetty Lontoon murteella tai amerikalla - kummaksi nyt sitten tahdottekaan sitä kieltä kutsua. Jotkuthan sitä jopa englanniksikin kutsuvat. Minä olen kutsunut sitä Lontoon murteeksi.

Toista kymmentä vuotta sitten Oulun keskustassa oli grilli, jonka katolla komeili isoin kirjaimin: Rape's Burger. Jo silloin Oulussa oli paljon ulkomaalaisia kävijöitä, sillä Oulu oli kansainvälisen teknologiakaupungin alkutaipaleellaan. Eipä siinä kai oululaiset mitään tuumineet, ne kun eivät vielä niin paljon osanneet Lontoon murretta, ja niinpä he kävivät Rapes's Burgerilla kapakoista lähdettyään, ja saivat maukasta murkinaa kupuunsa.

Ehkä siinä sitten kuitenkin useakin jo teki kyselyn Kaupungin Julkisivulautakunnalle, tai jollekin vastaavalle instanssille, kun ulkomaalaiset vieraansa olivat olleet järkyttyneitä nähdessään keskellä kaupunkia isoin kirjaimin: Rape's Burger.
Ja, niin sitten Rape vaihtoi yrityksensä nimen suomalaisamerikankieliseksi: Rapen Burgeri. Tai, jotain sinne päin. Ehkä siinä oli ollut kysymyksessä silkka vahinko: Rape ei ollut osannut vielä niin paljon Lontoon murretta, että ei ollut ymmärtänyt, mitä hänen nimensä meinasi Lontoon murteella (ja, ehkäpä Rape itsekin oli ollut järkyttynyt, kun kuuli, mitä hänen yrityksensä katolla oikeastaan oli lukenut?).

Niihin aikoihin sattui useille liikkeiden ja yritysten omistajille mokia, kun väänsivät nimiä Lontoon murteelle. Hauskoja kirjoitusvirheitä näkyi Lontooksi murteistetuissa yritysten nimissä ja aukioloaikakylteissä.
Enää ei mokia ja kirjoitusvirheitä näy enempää kuin suomalaisissakaan teksteissä ja nimissä. Kaupungeissa kaikki hallitsevat Lontoon murteen. Ja, Lontoon murre hallitsee kaupunki näkymää.

En minä sitä paheksu. Ainoastaan totean. Ja, seuraan kehitystä mielenkiinnolla tästä eteenkin päin :)

Vaan, sattuu niitä mukavia mokia ihan englanninkielen ammattilaisillekin. Englanninkielisten television ohjelmien ja elokuvien suomennosvirheille omistettu nettisivu http://www.jounipaakkinen.fi/kaannos.html on vallan lohduttavaa luettavaa. Jos kerran englanninkielen ammattilaisetkin silloin tällöin tekevät hassuja mokia, niin mikäpä siinä on meikäläiselläkään hävettävää, jos silloin tällöin, tai vaikka useamminkin, tulee kunnon hupsailuja Lontoon murteen kanssa ;)

Kun mietin minkä nimen antaisin blogilleni, olivat heti kaikki mieleen assosioituvat nimet silkkaa amerikkaa... Ja, siksipä aloinkin miettiä tätä amerikan kielen ja Lontoon murteen ylivoimaisuutta tredikkyyttä luovana elementtinä, tai houkuttelevana tekijänä... Päädyin nimeen Ladies Night. Monestakin syystä. Enkä sitä juuri edes miettinyt, kun olin sen jo päättänyt. Ja, sehän oli ensimmäinen nimi, jota blogilleni ajattelinkin, ja alkuintuitiosta on toisinaan hyvä pitää kiinni :) Sitä paitsi, hyräilen svengaavasti asiaan kuuluvaa biisiäkin tässä kirjoittaessani ;) Se pitää hyvän tuulisena :)

Mutta ajatteleppa, jos tämänkin blogin nimi olisi suomalainen, jotenkin näin: Naisten Yö, Hienojen Naisten Yö, Aatelisnaisten Yö...
..eihän tällä blogilla ole mitään tekemistä yön kanssa! Tai... mistä sen vielä tietää varmaksi sanoa, mitä tuleman pitää...Ja, mitä tekemistä tällä on Hienojen Naisten kanssa? No, sehän selviää vain lukemalla blogiani!