Anonyymin kommentti hoitokokouksista

Kirjoitukseeni Omantunnon asioita on kommentti, jonka nostan tähän omaksi postaukseksi, koska aihe ansaitsee uudelleen ja enemmän huomiota, jotta mahdollisimmaan moni tiedostaisi kyseessä olevan ongelman todellisuuden.

Jos nämä kirkon lähimenneisyyden ikävät tapahtumat jätetään tutkimatta, kirkko antaa vallan väärinkäytölle siunauksensa hiljaisuudellaan. Asiat täytyy tutkia, koska jokaiselle on selvää, että on tapahtunut jotakin, jota kirkon on täytynyt salata: on selvitettävä mitä oikeasti tapahtui ja mitä ei oikeasti tapahtunut, ts. salatut asiat on selvitettävä avoimesti. Niin kauan kun asioita ei selvitetä, nämä asiat painavat ihmisten mieliä ja voivat saada myös sellaisia sisältöjä, joita oikeasti ei ole edes tapahtunut, mutta itse kunkin meidän on mahdotonta tietää, mikä on todellisuudessa tapahtunutta ja mikä ei. Siksi ne asiat on tutkittava, että asioista saataisiin oikea ja todellinen tieto.

Jokainen tietää, että jos papilta on pyydetty apua, mutta pappi on kieltäytynyt auttamasta, silloin pappi on syyllistynyt virkarikkeeseen. Vai, onko asia niin? Minä en tiedä, onko oikeasti tapahtunut niin, että papit eivät ole auttaneet, jos heiltä on apua tähän vanhoillislestadiolaiseen hoitokokoushelvettiin pyydetty. Se asia tulisi tutkia oikeasti, sillä jo ajatuksena se, että niin olisi tapahtunut, saa ainakin minut niin suuresti pettymään kirkkoon ja tuntuu hirvittävän pahalta ja surulliselta. Pelkään, että ei savua ilman tulta. Siksi näitä asioita olisi kirkon alettava tutkia, jotta jokainen meistä saa tietää,
mitä oikeasti tapahtui ja mitä ei tapahtunut. Miten pieni ihminen voi kuulua kirkkoon, jos kirkossa on todella käytetty valtaa väärin, eikä siihen ole puututtu ja asioiden salaamisella annetaan hyväksyntä vallan väärin käyttämiselle kirkon sisällä?

Seurakuntavaalit ovat tärkeä asia myös näiden kirkon ja vanhoillislestadiolaisen liikkeen lähimenneisyyden asioiden
esiinnostamisen kannalta. Olisi hyvä, että mahdollisimman moni, joka ei ole aiemmin äänestänyt, aktivoituisi nyt äänestämään ja vaikuttaisi äänestyskäyttäytymisellään siihenkin, että valituiksi tulisi henkilöitä, joilla on kyky ajaa seurakunnissaan ja kirkossa myös sitä, että kirkko ei enää antaisi hiljaisella vaikenemisellaan siunausta vallan väärinkäytölle sisällään. Olisi äänestettävä vaaleissa ihmisiä, jotka konkreettisesti toimivat Arkkipiispa Jukka Paarman peräänkuuluttaman kirkon avoimuuden eteen, jottei nämä Paarman sanat jäisi taas pelkäksi kirkolliseksi sanahelinäksi ja ideaaliksi, joka ei toteudu. Paarma sanoi Kirkolliskokouksen avuspuheessan 8.5.2006 (Oletan, että Anonymous kommentissaan Paarmaan viittasi tähän kirjoitukseen. Vai viittasiko?) jotakin, jota nyt täytyisi alkaa soveltaa myös kirkon ja vanhoillisletadiolaisen liikkeen lähimenneisyyden tapahtumiin: olisi tutkittava käytettiinkö valtaa väärin niissä
ilmiöissä, joita kutsutaan hoitokokouksiksi, ja toimivatko kirkon papit aivan täysin oikein, kun eivät puuttuneet asioihin, vaikka olisivat olleet niistä tietoisia (olisi tutkittava kuinka suuressa määrin papit olivat asiasta tietoisia, esim. vanhoillislestadiolaiset papit jne. Toisaalta on selvää, että papit tiesivät asioista, koska nämä hoitokokoukset saivat myös mediassa, jo tapahtuma-ajankohdissaan, jonkin verran huomiota). Paarma 8.5 2006:

"Minkäänlainen salailu tai peittely ei edistä kirkon asiaa. Tämä on muistettava niin kokonaiskirkon kuin paikallisseurakuntienkin tasolla.
--- Julkisuusperiaate hallinnossamme nousi esiin erityisesti lakimuutosten myötä kolmekymmentä vuotta sitten. Arkkipiispa Martti Simojoen puheenvuoron ajatukset vuoden 1975 kirkolliskokouksessa ovat edelleen ajankohtaiset. Hän sanoi: "Julkisuusperiaatteen hylkääminen tai kiertäminen tekee mahdolliseksi sellaisen kontrolloimattoman vallankäytön, johon saattaa kätkeytyä monenlaista moitittavaa, jopa suoranaisia vääryyksiä. Asioiden julkistaminen on vastapainona harvainvallalle, jota kristillisinkin tunnuksin harjoitetaan." Toisessa yhteydessä Simojoki antoi ohjeet kirkon tiedottajille: "Kirkossa ei saa olla mitään salattavaa. Jos sellaista on, sitä tärkeämpää on, että sellainen tulee julki."

Anonymoksen viesti, joka löytyy kirjoitukseni Omantunnon asioita lopusta:

"Kiitos tästä kolumnista.
Kuvaat erittäin totuudenmukaiseti ja oikein niitä toimenpiteitä ja raakaa mielivaltaa, joita hoitokokouksissa harjoitettiin. Se oli juuri tuollaista hengellistä painostusta, olin itse mukana useammassa hoitokokouksesa kahdella eri paikkakunnalla. Nyt kun sitä ajattelee, on vaikea uskoa todeksi. Nykynuoret vl-liikkeessä eivät tunnekaan näitä asioita, sillä heidän vanhempansa ovat salanneet tapahtumat. Salaaminen on ollut kollektiivista ja laajaa. Jo silloin itse kokousta vetäneet saarnamiehet vannottivat paikalla olleita ehdottomasti olemaan paljastamatta mitään tilaisuuden asioita ulospäin. Kokouksetkin pidettiin lukittujen ovien takana.
Tämäkin tuntuu oudolta. Miksi Suomessa laillisesti ja oikein toimivalla hegellisellä liikkeellä on jotain salattavaa?
Moni otti yhteyttä silloin ev.lut.-kirkon edustajiin, ja silloinen arkkipiispa Mikko Juva otti tämän asian julisuudessa esiin. Hän myös oli yhteydessä yksittäisiin hoidoista kärsineisiin lestadiolaisiin ja koetti lohduttaa. Jotenkin hänet vaiennettiin, sillä kirkko ei halunnut silloin puuttua SRK:n toimiin.
Myös v. 1981 Hannu Karpon hoitokokouksista tekemässä ohjelmassa "Syntisin silmin" vaatii pfor. Pekka Raittila kirkkoa vastuuseen ja puolustamaan pientä ihmistä. Kirkko ei silloin välittänyt.
Välittääkö nytkään? Nyt kirkko on arkkipiispa Paarman puheissa vaatinnut läpinäkyvyyttä ja avoimuutta. Entä se konkreettinen askel tuumasta toimeen?
On aika avata julkinen keskustelu SRK:n harjoittamasta hengellisestä painostuksesta. Itse se on väistänyt monta kertaa asian ja jopa kiistänyt oman vastuunsa (Kotimaa-lehdessä julkaistut SRK:n johdon haastattelut helmikuussa ja heinäkuussa 2006)."


J.K
Minä olen pieni ihminen, enkä kykene vaikuttamaan kirkon sisällä asioihin. Lähes jokainen kirkon 4 miljoonasta jäsenestä on kaltaiseni pieni ihminen. Tällä hetkellä koen hyvin tärkeäksi sen, että kirkon vaaleissa nukkuneet pienet ihmiset aktivoituisivat äänestämään. Vaaleissa valitut edustavat meitä pieniä ihmisiä. Vaaleissa äänestäminen on juuri nyt akuutti ja ajankohtainen keino saada muutetuksi kirkon sisällä henkeä avoimeen suuntaan.

Seurakuntavaalit

Vauvasta lähtien olen kuulunut kirkkoon, mutta en ole koskaan äänestänyt kirkon seurakuntavaaleissa. Seurakuntavaaleissa ei lisäkseni ole äänestänyt moni muukaan: äänestysprosentti on aina ollut erittäin alhainen.
Vaaleissa ovat äänestäneet ensisijaisesti vain herätysliikkeisiin kuuluneet, sekä muutoin kirkon toiminnassa aktiivisesti touhuavat. Ja, siksipä kirkko on pysynyt vanhoillisena ja konservatiivisena.

Kirkkoon kuuluu noin 83 % suomalaisista (siis päälle 4 miljoonaa ihmistä). Herätysliikkeisiin heistä kuuluu vain pieni osa, alle miljoona, ihmistä. Nämä erilaisiin liikkeisiin kuuluneet ja herätysliikkeisiin kuuluneet, vähemmistö kirkon jäsenistä, ovat siis äänestysaktiivisuudellaan vaikuttaneet sen, että he ovat saaneet kirkossa pysymään venhoillisen hengen. Tämä pieni vanhoillinen aktiiviäänestäjien joukko, on siten aktiiviäänestämisellään saanut kirkossa sen päätäntävallan, joka on päättänyt 3 miljoonan kirkoon kuuluvan puolesta, mitä mieltä kirkko missäkin asiassa on, ja sen, mitä kirkossa on tähän asti tehty ja tekemättä jätetty, ja mitkä ovat kirkon arvoja.

Minä kuulun kirkon jäsenten enemmistöön: siihen 3 miljoonan joukkoon, joka olen antanut vanhoillisten päättää sen, miten kirkko petaa ja missä kirkko makaa. Olen antanut heidän päättää, että vähemmistöseksuaaleihin suhtaudutaan eriarvoistavasti ja naispappeuskaan ei ole kiva juttu.

Olen ollut typerä, kun olen antanut heidän päättää noin! Kirkolla ei ole mennyt hyvin! Kirkossa on vallinut ihmisiä eriarvoistavia asenteita.

Kun en ole koskaan äänestänyt kirkon vaaleissa, niin itsehän olen äänestämättömyydelläni huolehtinut siitä, että kirkossa luottamustoimiin tulee valituksi ihmisiä, joille merkitsee syistä ja toisista paljon se, mitä papilla on haarojensa välissä, kun sanaa ja sakramenttia jakaa, ja samoin olen omalla äänestämättömyydelläni huolehtinut siitä, että valituiksi on tullut henkilöitä, jotka eivät halua antaa kirkossa kaikille ihmisille samaa arvoa ja oikeuksia.

Olen antanut vanhoillisten ja herätysliikeaktivistien äänestää rauhassa, ja mellestää ja tehdä kirkosta mieluisensa. Mitäpä tuo olisi minulle kuulunut...

Kyllä se kuuluu tasan niin kauan, kun kuulun kirkkoon. Minua suuresti on risonut kirkon vanhamaikainen suhtautuminen ihmisiin ja elämään, erityisesti vähemmistöseksuaaleja ja naispappeja kohtaan.

Minä aion käydä äänestämässä kirkollisvaaleissa nyt. Aion äänestää henkilöä, joka ajaa kirkon luottamustoimissa myös vähemmistöseksuaalien ja naispappeuden asioita.

Kun käyn äänestämässä, olen yksi ääni vanhoillisia herätysliikeaktivistien ääniä vastaan. Ja, jos mahdollisimman moni kirkkoon kuuluva, joka ei yleensä äänestä, kävisi nyt äänestämässä, olisi monta ääntä kirkon vanhoillisia maailmankuvia vastaan äänestäviä.

Kirkkovaltuustolla ja seurakuntaneuvostolla on kuin onkin merkitystä siinä, mihin suuntaan kirkko menee. Ei ole samantekevää, minkalaisia maailmankuvia näissä kirkollisissaelimissä istuvilla on. Vaalit ratkaisevat sitä suuntaa, mihin kirkko menee tästä eteen päin vähemmistöseksuaalikysymyksissään ja naispappeusasioissaan, ja siinä, mitä kirkko tekee jatkossa sille, että ihmiset ovat massoina jättäneet kirkon preotestiksi tai pettyineinä.

Eikö olisi nyt syytä oikeasti aktivoitua äänestämään ihmisiä, jotka huolehtivat siitä, että kirkosta ei enää tarvitsisi erota sen tähden, että kirkko eriarvoistaa ihmisiä?

Olen hyvin hyvin vakavissani: nämä vaalit ovat tärkeät: nyt on äänestettävä muidenkin kuin vanhojen herätysliikkeiden jäsenet!

Netistä saa helposti tietoja ehdokkaista, ja useat ehdokkaat ovat, kiitettävästi, tehneet kotisivujakin itselleen. Äänestää ei kannata ennen kuin on varmistunut siitä, minkalaisia arvoja ehdokkaalla on.


Tulkaa kaikki -liikkeen nettisivuilla on tietoa kirkollisvaalien merkityksestä ja peruskäsitteistä, kuten mitä tarkoittaa kirkkovaltuusto ja seurakuntaneuvosto. Sivustolla on myös ehdokaslistoja. Sivusto myös vastaa niihin kysymyksiin, mitä merkitystä oikeasti on sillä, millaisia arvoja ja asioita ajavia ihmisiä näissä vaaleissa tulee valituksi.

Kirkon vaalisivujen kautta löytyy kaikkien seurakuntien ehdokkaat, ja saa myös muuta tietoa.

Ennakkoäänestys on 30.10. - 3.11.
Varsinaiset Vaalipäivät ovat 12. - 13.11.

Jännää käydä äänestämässä ensikerran kirkon vaaleissa, ja jännätä sitä, miten käy: äänestääkö mahdollisimman moni aiemmin nukkunut vai ei: mihin suuntaan kirkkoon kuuluvat tahtovat kirkkoaan viedä, vai vieläkö kirkkoon kuuluvat kolme miljoonaa jättää asioitaan koskevan päätäntävallan vanhoilliselle pienelle porukalle, joka tähän asti on kirkkoa vienyt siihen, mihin se sitä on vienyt...

Helena hieman sekaisin

Aamulla kyselin Yle24-uutistoimitukselta heidän Munasolujen luovuttajista tulossa pula? uutisessa mainittuun hedelmöityshoidoilla vuosittain syntyvien lukumäärään (3000) liittyen. Sain uutispäälliköltä ystävällisen ja erittäin hyvän vastauksen lähteistä. Uutinenhan oli Aamulehdestä, ja lukumäärä perustui Stakesin tilastoihin.
Lukasin juuri kyseisiä Stakesin tilastoja, ja ajattelin lähetää uutispäällikölle suraavan mailin, mutta enpä nyt sitten lähetäkkään... Mietinpä vaan, miksi luovutetuilla sukusoluilla koskevassa uutisessa ei ole luovutetuilla sukusoluilla syntyvien lukumäärää, vaan hedelmöityshoidoilla syntyvien lukumäärä... Tai siis, ehkä minä en ymmärrä lukemaani enää... Minulla on jotakin mennyt jo sekaisin näissä käsitteissä ja lukumäärissä......

Ehkä minä vaan olen poikkeuksellisen tyhmä tänään:
1) ehkä olen ainoa, joka helposti virheellisesti liittää sukusolujen luovutusta käsittelevän uutisen viimeisen virkkeen juuri luovutetuilla sukusoluilla syntyviin.
2) ehkäpä en todennäköisesti edes osaa lukea Stakesin tilastoja oikein... Minä nimittäin luen niitä nyt jostain syystä vallan väärin, mutta en voi käsittää, että mitä ihmettä minä mokailen, sillä en saa hedelmöityshoitojen avulla syntyneiden lukumääräksi 3000, vaikka minun tulisi saada, sillä oletan että uutisissa annettu lukumäärä vuosittain hedelmöityshoitojen avulla syntyvistä lapsista on oikea.

Niin, että minä olen nyt jo aivan sekaisin näistä kaikista lukumääristä koskien erilaisia hedelmällisyyshoitoja ja syntyneitä... Voin kai vain itseäni kritisoida... En enää osaa lukea... Olen sekaisin näistä tilastoista, ja vetäydyn.

Joten, tässäpä tämä maili Yle24-uutisten Uutispäällikölle, jota en nyt sitten lähetäkkään, sillä uutinen on kai asianmukainen, mutta minun luetunymmärtämiseni ja talulukon ymmärtämiseni on tänään vain harvinaisen pahasti päin mäntyjä (huomenna toivottavasti järkeni taas toimii paremmin:)

Maili, jota en lähettänyt:

Kiitos uutisessa käytetystä lähdeaineistosta.
Haluaisin vielä kritisoida uutista samasta aiheesta luettuani viittaamianne Stakesin tilastoja.
Uutinen käsittelee otsikkonsa mukaan sitä valitettavaa tosiasiaa ja pelkoa, että munasolujen luovuttajista voi tulla puute. Kuitenkin uutinen päättyy viittaukseen siitä,
että hedelmöityshoitojen avulla syntyy 3000 lasta vuosittain. Uutisesta minä pikaisesti tein sen johtopäätelmän, että annettu lukumäärä viittaa luovutettujen sukusolujen avulla syntyneisiin lapsiin, koska uutinen käsittelee sukusolujen luovuttamista.

Stakesin tilastoista ilmenee, että luovutettujen munasolujen avulla syntyy noin 181 lasta vuosittain.
Luovutettujen sukusolujen avulla syntyneiden lukumäärä ei ole hedemöityshoitojen avulla syntyneiden lukumäärä (josta aamulla mainitsittekin vastauksessa palautteeseeni).
Siksi olisi asianmukaisempaa laittaa uutisen loppuun aihetta koskeva tilastotieto, eikä aihetta sivuava tilastotieto, esim. näin:

"Suomessa syntyy vuosittain noin 3 000 lasta hedelmöityshoidoilla, joista luovutettujen munasolujen avulla syntyi 181 (3,1 %) lasta ja muiden luovutusten avulla 76 (1,3 %) lasta, vuoden 2004 tilastojen mukaan."

Uutisessa antamanne luku 3000 tulee lukijan mielessä helposti liitetyksi väärään yhteyteen, ts. se tulee liitetyksi luovutettujen sukusolujen avulla syntyneisiin (koska uutisenne käsittelee sitä), vaikka siitä ei annatussa lukumäärässä ole kysymys.

Hedelmöityshoitoja koskien on niin paljon väärää tietoa ja häilyvää tietoa, että tämä asia siksi on mielestäni tärkeä ilmaista oikein, että ihmisille ei synny vääriä mielikuvia luovutettujen sukusolujen avulla syntyvien lukumääristä.

Ystävällisin terveisin,
Etunimi Sukunimi
Arvo, Ammatti, Konteksti
Puhelinnumero, Osoite

Sama juttu toistuu tämän uutisen perässä...

Arvot sekaisin

Suomalaisista aikuisista 38 - 47 % hyväksyy väkivallan, kunhan vaan väkivallantekijä kohdistaa väkivaltansa itseä heikompaan, puolustuskyvyttömään ja itseä fyysisesti pienempään.
Samat suomalaiset aikuiset eivät kuitenkaan missään nimessä hyväksy väkivaltaa, jos väkivallan kohteena on puolustuskykyinen aikuinen.

Ja, osa näistä aikuisista käyttäytyykin periaatteensa mukaan: kohdistaa väkivaltaa puolustuskyvyttömiin ja itseänsä pienempiin. Ja, jopa käytää väkivallalla pelottelua uhkakeinona puolustuskyvyttömiä ja itseään pienempiä kohtaan.
Tarvitseeko enää ihmetellä, mistä ns. nuorisoväkivalta saa mallinsa, kun aikuiset antavat mallin: kohdista väkivaltaa puolustuskyvyttömiin ja itseäsi heikompiin, mutta älä missään nimessä kohdista väkivaltaa puolustuskykyisiin ?

Minä olen lapsuudestani alkaen omaksunut sellaisen vanhanaikaisen mallin, että puolustuskyvyttömiä ja itseä pienempiä tulisi auttaa ja puolustaa, eikä heitä suinkaan saa kaltoin kohdella. Ja, jos uhitella täytyy, jostain aivan välttämättömästä pakosta (sellaista ei kai ole olemassakaan), niin sitten tulisi ainakin etsiä kohteekseen itsen kanssa samanveroinen ja puolustuskykyinen, eikä olla niin raukka, että menee itseä pienempiä uhittelemaan...

Se näistä päivänuutisista :(

J.K
Tutkijoiden tulisi kiinnittää huomio siihen keskeisen oleelliseen seikkaan, että mistä nämä ihmeelliset arvot ovat tuleet näille vastaajille...
Mistä kumpuavat Suomessa vuonna 2006 tällaiset arvot, joita kyselyyn vastaajilla oli?

Tiedon puute synnyttää pelkoja

Minulle on asioita epäselvänä, koskien nyt ehkä asetettavaa hedelmöityshoitolakia.

Omasta taustastani johtuen, olen ollut lääkäreiden kannalla tässä asiassa: hedelmöityshoidot olisi sallittava myös itsellisille naisille ja naispareille, mutta sukusolujen luovuttajien juridinen asema tulisi turvata, ja antaa mahdollisuus luovuttaa sukusoluja myös anonyymeinä ja määritellä se, mitä henkilötietoja luovutetaan ja miksi, mihin käyttöön sukusoluilla syntyneet niitä saavat käyttää.

Lääkärit ovat pelänneet, että jos miehille ei anneta vapautta valita sitä, mitä haluavat sukusoluillaan syntyvien heistä tietää, silloin sukusolujen luovutus vähenee ja siten hedelmällisyyshoitojen lukumäärät vähenevät: Väestöliitto on ilmoittanut, että sellainen tilanne tulee hankaloittamaan erityisesti naisparien ja itsellisten naisten mahdollisuuksia hedelmöityshoitoihin.

Maikkarin uutisista 13.10:

”Järki voitti ja me voimme jatkaa toimintaa lapsettomuusklinikoillamme kuten tähänkin asti, sanoo toimitusjohtaja Helena Hiila Väestöliitosta.
Väestöliitossa lapsettomuushoitoja on annettu tähän asti kaikille. Valtaosa lapsettomuusklinikoiden asiakkaista on luonnollisesti heteropareja. Yksinäisiä naisia ja naispareja on hoitoa saaneista ollut yhteensä vain noin kolmisen prosenttia, eikä Hiila ei usko, että lain voimaantulo tätä osuutta kasvattaisi. Ongelmaksi lain myötä voi tulla hankaluudet sukusolujen saannissa. Lapsen oikeus saada tietää biologinen alkuperänsä saattaa vähentää halukkuutta luovutukseen. Tämä voi vaikeuttaa etenkin yksinäisten naisten ja naisparien mahdollisuuksia hoitoon. ”

Minä en tiedä, onko Väestöliitto ehdottanut jotakin konkreettista tähän. Jos on, niin niihin en voi ottaa kantaa, tietämättä niitä. Väestöliiton lausunto itsessään ei sisällä ehdotuksia siitä, miten käytännössä luovuttajat saisivat valita anonyymiteetin ja henkilötietojensa luovuttamisen suhteen.

Mikä nyt on oikeasti sukusolujen luovuttajien juridinen asema? En tiedä.

Muutaman miesystäväni kanssa jutellessani näistä, he ovat kertoneet, etteivät luovuttaisi sukusolujaan nyt enää. Heistä olisi henkisesti ja emotionaalisesti liian paljon vaadittu, että noin 18-20 vuoden kuluttua heille oudot ihmiset ottaisivat heihin yhteyttä haluten tutustua heihin biologisena isänään. He myös pelkäävät, että lakien mukaan heidät velvoitettaisiin joihinkin vastuutehtäviin näitä heidän sukusoluillaan syntyneitä ihmisiä kohtaan.

Mikä on oikeasti tilanne sukusolujen luovuttajien asemasta?

Miksi laissa ei määritelty sitä, että mitä sukusolujen luovuttajilta edellytetään, kun heidän henkilötietonsa annetaan heidän sukusoluillaan syntyneille?
Mitä heiltä edellytetään, aivan todella?
Ovatko he taloudellisesti, henkisesti, fyysisesti vastuussa näistä sukusoluillaan syntyneistä ihmisistä?
Ovatko he velvoitetut keskustelemaan heidän kanssaan, jos he sattuvat ottamaan heihin yhteyttä?
Mitä kaikkea sukusolujen lahjoittajilta velvoitetaan lahjoituksestaan?

Siis: Suomen Lakien mukaan, mitä kaikkea sukusolujen lahjoittamisesta velvoitetaan lahjoittajilta?

Sehän on periaatteessa okei, jos lahjoitetuilla sukusoluilla alkunsa saaneet saavat tietää biologisen alkuperänsä, mutta miksi tätä asiaa ei määritelty, ts. miksi ei määritelty mitä kaikkea se edellyttää luovuttajalta ja mitä kaikkea se vaatii luovuttajalta, ja mitä tietoja näille biologisille jälkeläisille annetaan ja mitä varten annetaan, ts. mihin tarkoituksiin niitä tietoja annetaan? Mihin kaikkeen luovuttaja sitoutuu luovuttaessaan sukusolujaan? Miksi ei määritelty sitä, mitä tarkoittaa se, että lahjoitetuilla sukusoluilla syntyneet saavat tietää biologisen alkuperänsä?

Vai, onko nämä määritelty? Onko nämä asiat määritelty tässä lakiehdotuksessa, vai onko tarkoitus nyt jälkeen päin määritellä lakiin nämä asiat: mitä tietoja sukusoluilla syntyneille annetaan, saavatko he ottaa yhteyttä biologiseen isäänsä, vaikka mies ei sitä tahtoisi, velvoitetaanko luovuttaja kohtaamaan esim. puhelimitse, kirjeitse tai kasvotusten biologiset jälkeläisensä, velvoitetaanko hänen kertovan omasta itsestään ja suvustaan (ja mitä hänet velvoitetaan kertomaan), velvoitetaanko häntä ottamaan taloudellinen vastuu biologisista jälkeläisistä, velvoitetaanko hänen lapsiaan kohtaamaan luovutetuilla sukusoluilla syntyneitä ”sisarpuolinaan” jne. jne. Onko sukusolujen luovuttajilla laillista oikeutta olla keskustelematta ja kohtaamatta heidän sukusoluillaan syntyneitä jälkeläisiä?

Mihin kaikkeen sukusolujen luovuttajat ja heidän perheensä (puolisonsa ja lapsensa) velvoitetaan, jos sukusoluja luovutetaan?

Mitä kaikkea voi tarkoittaa tämä, ts. voidaanko tätä kohtaa väärinkäyttää:

”Avioliiton ulkopuolella hoidon avulla syntyneen lapsen isäksi vahvistetaan siittiöiden luovuttaja, jos tämä on antanut suostumuksen isyyden vahvistamiseen. ”

Voidaanko kyseiseen kohtaan vedota sellaisessa, jota varten kyseistä kohtaa ei luotu?

Kaikki tämä pelottaa miehiä. Eikä oikein ole tietoa nyt kenelläkään. Minulla ei ole tietoa sitten yhtään tästä problematiikasta.

Minua pelottaa se, että sukusoluja ei enää tässä tilanteessa luovuteta ja hedelmöityshoitojen määrät vähenevät – kuten lääkärit ovat pelänneet…

Nämä asiat ovat niin epäselviä minulle… Siis, kun ei ole tietoa, niin asiat huolettavat.
Kunpa kaikki kävisi nyt hyvin, ja miehet eivät lopettaisi sukusolujaan luovuttamasta…

Olisi ihana juttu, jos esim. Toivottulapsipistecomin ylläpitäjät ja muut järjestöt aktivoisivat näistä asioista infosivun, jotta epäselvyydet selvenisivät, ja pelot hälvenisivät, ja miehiä voisi rohkaista luovuttamaan sukusolujaan.

Se on nyt ohi... Onhan?

Tänään olisi paljon kirjoitettavaa. Tuntuu, ettei tätä kaikkea tunnetta ulos saa itsestään. Ja, samalla on jo niin kevyt olo: kuin kaikki sanat ja asiat olisivat tänään sellaista, mitä ei voi sanoiksi pukea.

1) Kiitos 105 kansanedustajalle. Kiitos, kun tänään päätitte, että yhteiskunta tulee antamaan isättömille lapsille saman arvon kuin isällisillekin lapsille. Tämä merkitsee isättömille lapsille paljon.
Kiitos, kun tänään päätitte, että yhteiskunta haluaa tukea lapsiperheitä, olivat lapsiperheet millaisia perhemuotoja tahansa. Kiitos, että haluatte yhteiskunnan vihdoinkin välittävän myös lapsista.
Kiitos, kun tänään päätitte, että yhteiskunta tahtoo arvostaa ja tukea myös niitä lapsia ja äitejä, jotka muodostavat yksinhuoltajaperheitä ja jotka muodostavat kahden naisen perheitä.

2) Kun tulos tuli, minä vain tuijotin sitä. En tajunnut, vaan tuijotin. Sitten kyyneleet alkoivat vieriä. Ja, sitten minä itkin. Ensin, itkien, en tiennyt mitä tehdä. Sitten aloin pestä parvekelaseja ja itkin pestessäni. Miten tätä selittää… Sitä, että lähes parin vuoden taakka ja taistelu on pois. Se on nyt pois. Nyt yhteiskunnassa yhteiskunta virallisesti tahtoo tunnustaa samanarvoisiksi myös ne lapsiperheet, joita yhteiskunta ei aiemmin ole halunnut tunnustaa samanarvoisiksi miehen ja naisen muodostaman lapsiperheen kanssa…

Lesbojen lapsethan on hyväksytty naapureiden piirissä, päiväkodeissa, kouluissa, lasten kavereiden ja heidän vanhempiensa keskuudessa. Vain yhteiskunta virallisesti aiemmin oli hyväksymättä heitä. Tänään myös yhteiskunta haluaa hyväksyä nämä perheet. Yhteiskunta siis vihdoin tulee mukaan siihen, missä todellisuudessa suurin osa suomalaisia on elänyt: suhtautuen lesboihin ja heidän lapsiinsa kuten heteroihinkin ja heidän lapsiinsa.

3) Ei ole kauaa aikaa siitä, kun Suomessa nimiteltiin yksinhuoltajia, ja: heidän lapsiaan varsinkin nimiteltiin. Viimeisen vuoden aikana tässä maassa alkoi jälleen yksinhuoltajien ja heidän lastensa nimittely ja eriarvoistaminen keskusteluissa, jotka koskivat hedelmöityshoitoja.
Tätä helvetillistä retroa 1970-luvulle on ollut kauheaa seurata. Ikävintä asiassa on se, että Suomen Ev.lut. kirkko aikaansai tämän yksinhuoltaja äitien ja heidän lastensa parjaamisen hieman päälle vuosi sitten, kun ensin arkkipiispa Paarma asetti puheessaan yksinhuoltajat ja heidän lapsensa eitoivotuiksi kansalaisiksi, ja sen jälkeen syksymmällä, kirkkohallitus otti ja toisti Paarman kannan. Osa piispoistahan teki selväksi, että kirkkohallituksen kanta on sellainen, johon he eivät voi yhtyä.
Mutta – tänään, kansanedustajat päättivät, että nyt saa loppua yksinhuoltajien parjaaminen, sillä eduskunta halusi osoittaa, että yksinhuoltajien lapset ovat kaikkien muiden lasten kanssa samanarvoisia – yhteiskunnan silmissä.

4) Kun Arkadianmäellä käsitellään budjetteja, niin Eduskuntatalon eteen ei ole mennyt uskovaiset polvirukoilemaan, että budjeteissa otettaisiin huomioon lapset ja lapsiperheet. Paskat, nämä uskovaiset ole mitään lapsista ja lapsiperheistä välittäneet! Kun Eduskunnassa on käsitelty julkisensektorin leikkauksia, joilla on suora vaikutus useimpiin lapsiperheisiin, mitä moninaisimmin tavoin, niin eipä ole uskovaiset menneet polvirukoilemaan ja huutelemaan lasten oikeuksien perään, Eduskuntatalon eteen. Ja, kun Eduskunnassa on käsitelty lastenhoitoasioita ja terveydenhoitoasioita, joiden päätännät jälleen vaikuttivat lapsiperheisiin ja lapsiin, niin eipä vaan ollut Eduskuntatalon edessä polvirukoilija huutamassa lasten oikeuksien perään. Paskat he on koskaan mitään lapsista ja heidän oikeuksistaan välittäneet!
Kun Eduskunnassa käsitellään sitä, haluaako yhteiskunta virallisesti tukea myös niitä lapsiperheitä, jotka eivät ole miehen ja naisen muodostamia perheitä, vaan yksihuoltajien ja lesbojen perheitä, niin uskovaiset menivät Eduskuntatalon eteen tällaisin ilmoituksin:
Tämä ilmoitus on kopio Suomi24:n keskustelupalstalta:

”tule huomenna pe. 12.00 - 15.00
tukemaan terveitä perhearvoja.
Näytä värisi ja tule mukaan kristittyjen joukoon tukemaan hedelmöityshoitojen raajaamisesta vain meihen ja naisen väliseen parisuhteeseen.
Ethän halua isättöminä lapsia lesboille, jotka kasvatettaan kieroon?
Tervetuloa.
Järj. Rakkauden valloittamat ry.
Suomen polvirukoilijat
Traktaattipalvelu”

Oikeastaan toivoisin, että Mannerheimin Lastensuojeluliitto tai jonkun muun lasten oikeuksia ajavan järjestön juristit selvittäisivät onko kyseisessä ilmoituksessa jo menty Suomen Lain nurjalle puolelle. Ilmoituksessa nimitellään sekä yksinhuoltajien että lesbojen lapsia ”kieroiksi”, ”kieroon kasvatetuiksi”. Eikö tällainen asiaton ja järkyttävä lasten nimitteleminen ja parjaaminen ole jo kaiken hyvän maun, ja ehkäpä lakienkin, vastaista?

5) Aamupäivällä ystäväni tekstarissa rauhoitteli minua ja kehotti minua välillä hengittämäänkin. Hyvä, sen tein. Tein jotakin muutakin. Minä kävin kipeällä polvellani (kaaduin Porkkalan kalliolla ja polvestani punktoitiin vettä) polvilleni ja päätin rukoilla minäkin. Aluksi tein Jumalalle selväksi kuka olen, ja kerroin Hänelle, että mikäli Hän on oikeasti olemassa ja Jumala ja kaikkivaltias ja hyvä, niin Hänhän tietää mitä asiaa minulla on… Ensin pyysin, että Hän antaisi kansanedustajille viisautta päättää sen, että sinkut ja lesbot saisivat lapsia hedelmöityshoidoilla. Sitten pysähdyin miettimään… Minähän keskustelin Jumalan kanssa… Enhän saisi pyytää Jumalalta oman tahtoni tulevan tapahtuneeksi, vaan minun täytyisi pyytää Jumalalta Hänen tahtonsa tapahtuvaksi… Tsiisus, siinäpä minä mietin pari minuuttia polvillani, että mitä nyt: uskallanko pyytää Jumalaa johdattamaan kansanedustajia päättämään asian Jumalan tahdon mukaan. No, ajattelin sitten, että rohkea rokan syö. Kerroin Jumalalle, että mikäli Hän on olemassa, lapsia rakastava, ihmisiä rakastava ja mikäli Hän kaiken lisäksi on kaikkivaltias ja oikeudenmukainen, niin tapahtukoon tänään Eduskunnan päätöksessä Hänen tahtonsa mukaan. Ja, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen aamen. Tunsin oikeaa mielihyvää polvirukoilustani, kun ajattelin eilisiä Eduskuntatalo edustan eriarvoistavia uskovaisia osoittamassa mieltään lesbojen lapsia ja yksinhuoltajien lapsia kohtaan.
Kömpiessäni pystyasentoon, ajattelin kyllä, että mikäli Eduskunnassa päätetään, että edelleen eriarvoistetaan lesbojen ja yksihuoltajien perheet, niin silloin en ainakaan usko mihinkään Jumalan tahtoon…

6) Tässä on ollut niin paljon tunteita liikkeellä. Niin monta vuotta.

7) Kiitos kaikille niille naisille ja miehille, jotka eri järjestöissä ja yksityishenkilöinä ovat useita vuosia taistelleet lesbojen ja sinkkujen perheiden ja lasten puolesta.

8) Viimeisen runsaan 1,5 vuoden aikana (arkkipiispa Paarman kannanotosta lähtien) tässä maassa ovat miespuoliset kansanedustajat, ihmiset milloin missäkin, nettien keskustelupalstojen anonyymit nikit jne. esittäneet vaikka mitä asiatonta (paskaa) vähemmistöseksuaaleja koskien, kunhan vaan ovat aloittaneet, tai sisällyttäneet puheenvuoroonsa tai kirjoitukseensa sanat ”lasten etujen puolesta”. Tämä ”lasten etujen mukaista” on ollut 1,5 vuotta sellainen hokema, jonka alla on saanut syytää ja suoltaa mitä tahansa asiattomuuksia vähemmistöseksuaaleja kohtaan. (Minä varmaan viimeistään ylihuomenna editoin kirjoituksestani pois kaikki ”paskaa” sanat ja muut vastaavat alatyyliset ilmaisut)
Että tuollaista älyttömyyttä täytyy kuunnella ja lukea!

9) Luojan kiitos, tämä kaikki on nyt ohi.

10) Kiitos myös Matti Vanhaselle siitä, että uskalsi äänestää omantunnon, järjen, lasten ja ihmisoikeuksien mukaan, vaikka varmasti vanhoillislestadiolainen ja korkeakirkollinen äänestäjäkunta on painostanut toista :) Kiitokset myös Benille. Ja, vasemmiston Anne Huotarille, jota ei turhaan ole eduskuntaan äänestetty.

11) Sitä odottaa ja vaatii, että kansanedustajat tekevät työtä minulle, äänestäjälle, tärkeiden asioiden eteen. Kansanedustajilta on lupa ja syytä odottaakin. Mutta, tuleeko sitä kiitettyä hyvästä työstä?
Hedelmöityshoitoasian tiimoilta on usea kansanedustaja tehnyt valtavasti töitä. Mainitsen nyt muutaman: Susanna Rahkonen (sdp), Outi Ojala (vas), ja Vihreitä, kuten Simmemäki ja moni muu.
He ovat varmasti paljon saaneet asiattomia viestejä ja posteja siitä hyvästä, että ovat ajaneet näitä asioita. Ovatko he saaneet kiitosta? Oletko kiittänyt heitä?
Jotkut kansanedustajat (mainitakseni vaikka Ojala ja Rahkonen) ovat paitsi tehneet paljon töitä asioiden eteen, myös hedelmöityshoitojutskun lisäksi paljon taistelleet lasten, naisten ja vähemmistöseksuaalien asioiden eteen. He ovat varmasti saaneet paljon kielteistä ja asiatonta palautetta ajaessaan vähemmistöjen asioita. He ansaitsevat kiitosta työstään. Vaikkakin se on vain heidän työtään: moni muu kansanedustaja ei ole heidän laillaan paneutunut asioihin. He olisivat ansainneet kiitosta paneutuneesta työstään, vaikka tänään Eduskunnan äänestys olisi ollut toisenlainenkin.

Kiitos tukee jatkamaan työskentelemään oikeiden asioiden puolesta.
(Kun Ojala ja Irina Krohn (vihr) jättävät eduskuntatyön, yhä tärkeämpää on, että Eduskunnassa on eettisesti ihmisiä tasa-arvoistavia edustajia).

12) Tämä on ohi nyt.

13) Kansanedustajien äänet tänään antakoon osviittaa siihen, ketä kannattaa äänestää seuraavissa eduskuntavaaleissa.

14) Kirjoitan ehkä myöhemmin järkevämmin. Tänään kaikki harhailee. On pudonnut taakka harteilta. On pudonnut taakkoja. Yhteiskunta menee parempaan suuntaan virallisestikin. Ihmisethän ovat kyllä suvaitsevaisia toisiaan kohtaan, mutta viralliset instanssit sitä eivät ole olleet. Ennen tätä päivää.

15) Tämä on nyt ohi vihdoin.

16) En ole enää edes selvinpäin.

17) Tämä on ohi nyt.

18) Onhan?

Amanda Burton

Brittinäyttelijä Amanda Burton syntyi lokakuun 10. päivä 1956 Pohjois Irlannissa. Hän halusi jo pienestä lapsesta alkaen näyttelijäksi, ja määrätietoisesti opiskeli ja loi uransa.
Burtonin ensimmäinen aviomies oli Jonathan Hartley. Ja, toisen aviomiehen, ruotsalaisen valokuvaajan, Sven Arnsteinin kanssa, hänellä on kaksi lasta. Tänä vuonna pariskunnan avioliitto levähti otsikoihin: Arnstein pettää Amandaa nuoren rakastajattaren kanssa.

Amanda Burton on yksi suosituimmista ja ihailluimmista brittinäyttelijöistä.
Ja, syystä häntä ihaillaankin :)

Parhaillaan Suomen televisiossa saamme katsoa kahta sarjaa, jossa Amanda Burton on pääosassa.

Viime sunnuntaina alkoi TV1:ssä BBC:n suosittu rikossarja Hiljainen todistaja. Sarja nosti Burtonin Brittien suosituimmaksi näyttelijättäreksi (vaviskoon todella upea Joanna Lumley! Ja, Jennifer Saunders puolestaan teki televisiossa (BBC) kivaa komiikkaa, karrikatyyrin Amanda Burtonista, josta Amanda oli itsekin pitänyt :) Yle näyttää Hiljainen todistaja -sarjasta 18 osaa, ja vielä pääsee hyvin mukaan, kun ensi sunnuntaina on vasta toinen osa esitettävänä. Ohjelmaa ei voi olla katsomatta: pakko katsoa Amanda Burtonin tähden!

Hiljaisessa todistajassa Burton esittää kuolinsyytutkijaoikeuslääkäriä.

Lääkärin roolissa hän oli myös ihanassa 1990-luvun sarjassa Elämä käsissä, jossa hän näytteli Bethin unohtumattoman roolin :)
Yle näyttää arkiaamuisin jälleen uusintana Elämä käsissä -lääkärisarjaa.

Muistan kuinka aikoinaan aina odotin sitä päivää, että Elämä käsissä -ohjelma esitettiin.
En minä muutoin olisi niin ollut friikkinä kyseiseen sarjaan, mutta Amanda... Hänen tähtensä sarjaa oli pakko katsoa :) Hänellä on niin ihana pilke silmissään :)

Happy Birthday to You, Amanda Burton :)

Amanda Burtonista lisää kuvia…

Tiedote

"Eduskuntatalolla pidetään torstaina 12.10. klo 17 alkaen mielenosoitus sen puolesta,
että naisparit ja itselliset naiset saisivat hedelmöityshoitoja myös tulevaisuudessa.
Mielenosoitukseen ovat tervetulleita kaikki, jotka kokevat asian tärkeäksi. Mielenosoituksen järjestäjät ovat yksityishenkilöitä.

Kaikki mukaan! Tietoa saa levittää. "

-Sähköpostitse saatu tiedote-

Mielenosoitus siis kai pidetään Eduskuntatalon edessä, eikä Eduskuntatalolla...

Enkeli. Ja ihminen.

Enkeli.

Olin lihaskuntotestissä. Sellaisessa, jossa haettiin maksimaalista suoritusta, ts. jokaista harjoitetta täytyi tehdä niin kauan, kunnes kroppa älähti ja jumittui tuskasta, eikä enää voinut jatkaa. Ja, sen jälkeen, lihakset vapisevina ja rättipoikkiraatona, päätin vielä reppuineni vaivaantua poikkeamaan Malmin Alkossa: viinipullo ja äkkiä minulle :)

Viinipullon saatuani ja puskettuani sen sisäsalikamoista täysinäiseen reppuuni, raatona väsymyksestä laahauduin sitten reppu olallani Malmin rautatieasemalle. Kävelin portaita alas laiturille niin omissa ajatuksissani. Kuulin, kun joku sanoi ystävällisesti jossakin taaempana: "Anteeksi". Vai, sanoiko hän: "Anteeksi, odottakaa"? Tuumasin, että minua hän ei ainakaan tarkoittanut. Olin liian väsynyt kääntyäkseni portaissa katsomaan taakseni. Jatkoin alas päin kulkemistani, kaiteesta kiinni pitäen.

-Anteeksi odottakaa, hän sanoi taas, jostakin takaani.

Olin liian väsynyt katsoakseni taakseni. En voinut irrottaa otetta kaiteesta, koska olin niin rättipoikki, että tuskin olisin pystyssä pysynyt ilman tukea. Ja, olihan portaissa tilaa. Jos joku takaani tahtoi nopeammalla vauhdilla alspäin, niin kyllä hänellä oli tilaa kiertää, sillä kukaan ei tullut portaissa vastaan. Joten, ei se "anteeksi" voinut olla osoitettuna minulle tilan saamiseksi.

-Anteeksi, hän sanoi ystävällisesti ja kosketti hennosti olkapäätäni.

Mutta, kyllähän hän pääsee alas ohitseni, ajattelin väsyneenä, enkä irrottanut kaiteesta otettani, koska olisin varmasti kaatunut. En siis reagoinut tähänkään hentoon kosketukseen ja ystävälliseen "anteeksi" sanaan.

-Anteeksi, teiltä putosi lompakko, hän sanoi nyt yhtäkkiä ottaen asekeleet eteeni, vierelle, siihen sivulle.
Ja, piti lompakkoani kädessään ja tarjosi sitä minulle ystävällisen iloisena.

-Voi kauheaa, sanoin nähdessäni lompakkoni: Olin pudottanut lompakkoni!
-Kiitos, sanoin huojentuneena ottaessani lompakkoni, ja katsoin häneen.

Hän oli vain ystävällisen ja iloisen näköinen nuorimies. Joka saman tien kiiruhti alas, ja mitä ilmeisemmin nousi saman tien pohjoiseen päin menevään K-junaan. Tai sitten ei. Ehkä hän vain katosi. Kuten enkeleillä on tapana.

Minut hän pelasti. Olisihan takanani voinut tulla joku muukin kuin enkeli. Joku ihminen, joka olisi ottanut pudonneet lompakkoni itselleen. Mutta, minun takanani tuli ihana enkeli, joka huolehti minusta :)

En siinä tilanteessa ehtinyt kunnolla edes kiittää häntä.

Siis, sydämelliset kiitokseni hänelle. Ihanalle enkelille.


Ja ihminen.

Myös eilen sain kokea jotakin, joka vaikutti minuun yllättävän syvästi. Niin syvästi, että tänään kaivoin lehtiön ja yritin tapailla viivoin sitä, mitä koin. Mutta, ei se tullut ulos. Se on vielkäin minussa sisäisenä pakkona: pakko saada visuaalinen muoto sille, mitä koin.

Helsingin kaupunginorkesterin kenraaliharjoituksissa vieraileva solisti, viulisti Anna-Liisa Bezrodny.
Ei se ollut nyt vain se musiikki, vaan se, että musiikki sai yllättävän voimakkaan, ja täysin musiikkiin sulautuvan visuaalisen muotonsa. Bezrodny oli pukeutuneena reisien myötäisiin farkkuihin ja kropan myötäiseen puseroon.
Hän otti asennon: jalat levällen, tömäytti (itsestään päin katsottuna) oikean jalkansa tehokkaasti lattiaan (tuskin itse tiedosti tömäyttäneensä). Kohotti viulunsa ja.

Hänen kroppansa liike soittaessa.
En voi sitä sanoin kuvata, sillä kuvaaminen vaatii visuaalisen muodon. Eikä minulla ollut lehtiötä mukana. On vain muistokuvia. Ja, turha yrittää jälkeenpäin piirtää viulistia työssään. Kokeilin. Vaikka musiikki olisi, malli puuttuu. Ei se onnistu.
Ja, tämä on juttu, jota ei voisi valokuvin ikuistaa. Tämä vaatii elävää viivaa.

Sitä te ette nähneet konserissa. Konsertissa te ette näe soittajien kehonkieltä, sillä kehot ovat peitetyt esiintymisasuihin. Konserteissa, on vain musiikki, ja kuulijoiden mielikuvat.
Miten lumoavaa on, kun keho on yhtä musiikin kanssa. Kun kehon liike on persoonallinen ja luo yhteyden musiikkiin. Kun jalka keinuu tai seisoo, on pingoittuneena seuraavan intervallin odotuksesta. Ja laskeutuu rennosti sävelten kuopastessa alas. Ja, kaula liikahtaa sivulle. Kun vartalo kiertyy toiselle sivulle. Aavistuksen, aavistuksen... Ja, sitten kädet elävät. Eivätkä ne elä vain viulun varteen ja jouseen. Vaan niiden alitse, ylitse, ohitse ja niihin. Ja...
Epävarmana etsien... Nilkka etsii hetken epävarmana, kun reisi pingottuu varmana, ja kaula on kauniisti kaarella ja vartalon keinuva liike käy tuttua, turvallista poljentoaan... Varmaa ja epävarmaa. Tuttua ja turvallista. Lohdutusta tuottavaa liikkettä, ja arvoituksellisuutta.
Kun lopulta orkesteri seuraa solistin liikettä. Kun orkesteri ja solisti tanssivat: ovat tanssipari, jossa solisti vie, ja orkesteri seuraa vaistonvaraisesti...
Tanssipari parketilla. Asfaltilla. Lattialla. Tanssipari, jossa solisti johtaa orkesteria, ja kapellimestari kaikkia. Ja, orkesteri lukee solistin kieltä, kehoa ja jousta. Ja, ottaa saman askeleen: myötäilee ja veäytyy sen mukaan, miten solisti elää, mitä tekee, missä menee...
Solisti otti orkesterinsa haltuun. Sanoi Segerstam mitä sanoi :)
Se oli kaunista kuultavaa ja katsottavaa, lopulta. Ne hetket, kun orkesteri ja solisti hengittivät samaan tahtiin.

Tai, en minä tiedä, lumosiko se minut. Minuun vain syntyi sisäinen pakko saada piirtää se ulos.
Sitä harvoin tapahtuu. Se on niin kaunista, kun ihmisen ruumiin kieli on sopusoinnussa päästä, kaulasta, hartioista, käsivarsista, ranteista, rinnoista, vartalon kaaresta, takapuolen ihanasta kummusta, reisien jäntevyydestä, nilkkoihin, jotka laulavat kaikki samaa säveltä...

Sitä te ette nähneet konsertissa. Sitä me emme näe konserteissa. Konserteissa muusikot ovat esiintymisasuissa, ja me emme näe heidän kehon kieltänsä.

Mutta, minä voisin alkaa istua piirtämässä heitä, kun he eivät ole esiintymisasuissaan. Heitä on turha valokuvata, sillä sitä juttua ei valokuviin saa - tai, ehkä joku Leibovits, tai sitten ei.
Kysymys on liikkeestä ja muodosta ja muodon liikkeestä, joka on yhtä muodon ulkopuolisen kanssa (musiikin kanssa) siten, että se tulee yhdeksi muodon kanssa: muodossa on myös musiikki.
Sen voi yrittää vangita vain viivoin.
Hennoin, ja varmoin, vahvoin viivoin.

Ne viivat elävät nyt minussa, ja haluavat päästä ulos.

Nobelin metsästystä

Nobel on jaettu 728 kertaa miehelle ja 33 kertaa naiselle.

Ylivoimainen Nobel-perhe on Curie-perhe.
Marie Curie sai kaksi Nobelia: fysiikasta ja kemiasta. Hänen aviomiehnsä, Pierre, sai fysiikan nobelin.
Ja, heidän tytär Irene sai Nobelin kemiasta.

Minä puolestani tein aivotutkimuksia, ja työryhmällemme myönnettiin apurahojakin.

Sitä ennen koulutin erään koiran, ja sain diplomin koulutustyöstäni - mutta aluksi se ei helppoa ollut ;)

Huh huh - onpas tänään taas tullut rehkittyä, mitä ihmeellisimpien töiden parissa ;) Apurahoja ja diplomeja on sadellut, mutta Nobelia ei vielä ole myönnetty :)

Omantunnon asioita

Kuinka paljon minun etiikkani antaa myöten, että hyväksyn ja sallin vääryyttä? Voinko kuulua instituutioon, jossa on käytetty systemaattisesti erilaisia väkivallan muotoja, jätetty uhrit heitteille ja on kaikin tavoin pyritty salaamaan väkivallanteot? Voinko kuulua instanssiin, joka vaikenemisellaan ja salailullaan antaa hiljaisen hyväksyntänsä systemaattiselle väkivallan harjoittamiselle?

Minä kuulun sellaiseen instituutioon: kuulun Suomen Ev.Lut. kirkkoon.

Tätä asiaa ei voi sivuuttaa… Minun omatuntoni ei salli minun sivuuttaa tätä, vaan tämä vaivaa ja painaa minua.

Vanhoillislestadiolainen (vl) herätysliike kuuluu luterilaiseen kirkkoon.
1970- ja 1980-luvuilla sen piirissä harjoitettiin systemaattista väkivaltaa, ja tätä ilmiötä kutsuttiin nimellä hoitokokous.
Käytännössä hoitokokoukset merkitsivät tätä.
Ihminen haettiin illalla kotoaan, yleensä yllättäen, ja vietiin seurahuoneelle, jossa muut vanhoillislestadiolaiset olivat paikalla. Tätä ihmistä alettiin hoitaa: hän joutui seurakunnan eteen ja häntä alettiin hivuttaa ja painostaa tunnustamaan syntinsä – siinä kaikkien kuullen. Usein miten ihminen ei tiennyt, minkä synnin hänen haluttiin tunnustavan, ts. ihminen ei tiennyt, mistä häntä syytettiin. Häntä painostettiin tunti tolkulla siinä kaikkien nähden, kaikkien keskellä. Hänelle sanottiin, että hän olisi vääräuskoinen, jos ei tunnustaisi syntiään ja tekisi parannusta. Häntä uhattiin erottaa liikkeestä. Ja liikkeestä erottaminen merkitsi sitä, että hän joutuisi ikuiseen kadotukseen, helvettiin, sillä vain vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä olevat pelastuisivat.
Ihminen ei tiennyt, mistä häntä syytettiin. Hän murtui psykologisesti ja itki. Oli paniikissa ja kauhuissaan, eikä oikein osannut tehdä parannusta, koska ei tiennyt mistä hänen tulisi tehdä parannus. Hän saattoi itkien pyydellä anteeksi kaikkia syntejään ja luvata, ettei koskaan enää tekisi tietoisesti väärin.

Syyt tällaiseen hoitotoimenpiteeseen joutumisessa oli yleensä esimerkiksi se, että ihmiselle tuli kotiin lehti tai sanomalehti, joka oli vl-johdon tai vl-saarnaajien mielestä väärä lehti. Tai, joku oli juorunnut, että kyseinen ihminen oli vaaleissa äänestänyt väärän puolueen ehdokasta. Tai, joku oli liikkeessä juorunnut, että kyseinen ihminen oli katsellut televisiota jumalattomien (ei-vanhoillislestadiolaisten) kotona. Tai, joku oli juorunnut, että kyseinen ihminen vietti aikaansa jumalattomien (ei-vanhoillislestadiolaisten) parissa. Tai, joku oli juorunnut, että kyseinen ihminen oli ostanut kitaran ja soittanut sitä kotonaan. Tai, joku oli juorunnut, että kyseinen ihminen oli katsonut himokkaasti toista ihmistä. Tai, joku oli juorunnut, että kyseinen ihminen oli laulanut synnillistä laulua (maallista laulua). Tai, joku oli juorunnut, että ihminen oli ottanut hiuksiinsa väriä (hiusten värjäys on syntiä, permanentti ei ole syntiä) Jne. jne.

Syyt joutua hoidettavaksi olivat mitä ihmeellisimpiä, ja minun käsitykseni mukaan syyt eivät koskaan koskeneet hengellisiä asioita, vaan ne olivat maallisia asioita (musiikin kuuntelu, televisio, lehtien lukeminen, hiusväri jne).

Hoitaminen merkitsi äärimmäistä psykologista ryhmähivutusta, jonka tarkoituksena oli murtaa ihminen psykologisesti.

Hoitokokoukset ja uhka joutua hoidettavaksi olivat pelote, jolla liikkeen jäsenet saatiin pysymään maallisissa asioissa (kuten puoluepolitiikka) yksimielisinä. Koska ihmiset joutivat hoidettaviksi, merkitsee se luonnollisesti sitä, että joku todella aina juorusi toisista ihmisistä, sillä eivät nämä hoitajat kulkeneet talosta taloon tutkimassa ihmisten maallista käyttäytymistä. Liikkeeseen oli siis muodostunut pelote: kuka tahansa saattoi juoruta kenestä tahansa, ja silloin oli vaarana joutua hoidettavaksi – ja erotetuksi.
Vanhoillislestadiolaista liikettä pidettiin yhtenäisenä, ei Jeesus-uskolla, vaan pelotteilla. Oli luotu pelon ilmapiiri.

Kun ihminen oli hoidettu, se merkitsi yleensä sitä, että hänen suvulleen ja perheelleen ja vl-ihmisille sanottiin, etteivät he saisi olla tämän hoidetun kanssa tekemisissä. Hoidettavaksi joutunut siis eristettiin perheestään, suvustaan ja ystävistään. –Useat näistä hoidetuista tekivät itsemurhan.

Kauheaa on se, että nämä ihmiset uskoivat, että kun joutuu erotetuksi vl-liikkeestä, silloin joutuu erotetuksi Jumalasta. Heillä on oppi, että vl-liikkeestä erotettu on erotettu myös Jumalasta. Nämä ihmiset, hoidetut, siis uskoivat, että myös Jumala oli hyljännyt heidät, eikä ainoastaan seurakunta, perhe, suku ja ystävät. Siksi itsemurhat on helppo ymmärtää. Heille erottaminen liikkeestä merkitsi erottamista myös Jumalasta ja joutumista helvettiin: he kokivat: miksi siis elää, koska joutuisi joka tapauksessa kadotukseen eli miten tahansa.

Erotettujen perheet ja suvut, ystävät, eivät vieläkään hyväksy erotettuja. Isistään ja äideistään, sisaruksistaan erotetut, ovat erotetut: isät, äidit, sisaret edelleen uskovat, että erotettu on erotettu, koska on vääräuskoinen ja syntinen sillä tavoin, että hän ei tulisi koskaan syntejään saamaan anteeksi.

Niin kauan, kun vl-liike ja kirkko ei ota näitä asioita käsittelyyn, niin kauan nämä erotettujen äidit, isät, siskot, veljet jne. uskovat erotettujen olevan niin syntisiä, ettei heidän kanssaan saa olla tekemisissä. Kirkko siis tukee sitä, että vl-liike erotti ja erottaa perheenjäseniään toisistaan. Äidit ja isät uskovat, että lapsi on niin syntinen ja kadotettu, että lapsi ei ole lapsi enää, eikä ole koskaan ollut erottamisen jälkeen, eikä tule olemaankaan. Nämä vl-äidit ja vl-isät eivät halua olla tekemisissä lastensa kanssa, jotka ovat erotetut. He voivat olla erotettujen lastensa kanssa tekemisissä vasta sitten, kun vl-liike tunnustaa erehtyneensä erottamisasioissa ja vl-liike pyytää anteeksi tapahtuneita. Mutta, vl-liike ei voi tehdä sitä, koska se ilmaisee edustavansa suoraan Jumalan tahtoa ja tekevänsä aina päätöksensä suoraan Jumalan tahdon mukaan, ts. sen asema vl-liikkeessä on sama kuin on Paavin asema katolisessa kirkossa. Vl-liike ei siis voi itse tutkia omaa menneisyyttään, eikä se voi myöntää tehneensä vääriä tekoja, koska se väittää olevansa suoraan Jumalan vaikutusvallan alainen, ts. Jumala puhuu liikkeen johdon kautta, eikä siten mikään liikkeen teko voi olla väärin, vaan liikkeen teot ovat aina Jumalan mielenmukaisia tekoja: ihmisiin kohdisttu psykologinen väkivalta ja erottamiset olisivat siis siten Jumalan mielenmukaista toimintaa.
(Voisivatko nämä äidit, isät ja sisaret koskaan enää rakastaa erotettuja lapsiaan ja sisariaan, koska ovat jo parikymmentä vuotta uskoneet seurakuntansa sanomaa: te ette saa rakastaa jumalattomia ja teidän erotetut rakkaimpanne ovat jumalattomia?)

Kauheinta on myös tämä: näissä yöllisissä hoitokokouksissa (tilaisuuksissa, joissa harjoitettiin tunti kausia kestävää psykologista ihmisen murtamista) oli läsnä myös pikkulapsia. Pikkulasten ja lasten oli myös oltava läsnä ja he joutuivat katsomaan, kuulemaan ja kokemaan kaiken sen psykologisen väkivallan, jota hoidettavaan kohdistettiin. Lapsia ei siis varjeltu tältä, vaan heidät otettiin näihin yöllisiin hoitokokouksiin läsnäoleviksi.

Kaikki tämä tapahtui kirkon sisällä ja kirkon tietäen asiasta. Kirkko ei tehnyt mitään. Ilmeisesti jotkut hakivat apua myös papeilta, mutta nämä olivat kieltäytyneet auttamasta.

Nämä perheen ja suvun ja ystävien hylkäämät ihmiset saivat elinikäiset traumat. Ja, kirkko on halunnut peittää ja vaieta tästä kaikesta. Vaieta siitä, että systemaattisesti tätä järjettömyyttä harjoitettiin kirkon sisällä kirkon tietäen siitä, kirkon puuttumatta siihen…

Kun joku on yrittänyt ottaa nämä lähimenneisyyden asiat esiin, hänet on vaiennettu. Media ei ole uskaltanut tehdä näistä henkisen- ja psykologisen väkivallan harjoittamisista juttuja. Joku uskalsi, mutta hänet sensuroitiin.

Kuulun siis kirkkoon, joka ei halua julkisesti selvittää sitä, että sen sisällä harjoitettiin systemaattista väkivaltaa. Kirkon vaikeneminen tästä asiasta merkitsee hyväksynnän antamista kyseiselle väkivallalle. Miten kirkko voi toimia siten?

Miten minä voin kuulua kirkkoon, joka sallii ja hyväksyy sisällänsä käytettävän väkivallan ja suoranaisen julmuuden?

Nämä lähimenneisyyden asiat tulisi avoimesti selvittää. Jos jossakin muussa länsimaassa olisi 1970- ja 1980-luvuilla tapahtunut tällaista, niin asia nostettaisiin mediaan ja se ylittäisi kansainvälisen uutiskynnyksen: kirkon sisällä harjoitettiin systemaattista ja järjetöntä julmuutta! Uhreja ei ole vieläkään autettu, eikä heiltä ole anteeksipyydetty, eikä väkivallantekijät ole joutuneet vastuuseen!

Kun tämä kaikki on tapahtunut ja tapahtuu Suomessa, kukaan ei uskalla, eikä halua, tehdä mitään. Halutaan ummistaa silmät. Halutaan jättää uhrit edelleen yksin. Halutaan jättää väkivallasta vastuussa olleet edelleenkin toimimaan vastuuhenkilöinä… Halutaan vaieta. Kukaan ei ota vastuuta. Kirkossa kukaan ei ota vastuuta kirkon sisällä systemaattisesti harjoitetusta väkivallasta.

Ja, minä kuulun tähän kaikkeen. Miten minä voin kuulua tähän? Jos kuulun kirkkoon, silloinhan hyväksyn tämän systemaattisen väkivallan, annan sille oman hiljaisen siunaukseni… Jotenkin haluaisin tehdä jotakin, mutten tiedä, että mitä… Minä voin erota kirkosta tämän tähden. Ja, todennäköisesti tulen eroamaankin kirkosta sen tähden, että kirkko sallii ja hyväksyy systemaattisen väkivallan ja eriarvoistamisen ja tukee sitä, että väkivallan uhreja ei auteta, eikä väkivallasta vastuulliset joutuisi vastaamaan teoistaan.

Mutta, jos minä voisin tehdä jotakin, että kirkko ottaisi nämä asiat avoimeen ja julkiseen käsittelyyn, sitten minä voisin jäädäkin kirkkoon… Jos siis kirkko aloittaa tutkimuksen näistä tapahtumista ja jos siis kirkko kantaa vastuunsa näistä tapahtumista. Sillä, kirkolla on vastuu näistä tapahtumista, ja uhreista, ja kaikkien näiden tapahtumien selvittelyistä, sillä kaikki tämä on tapahtunut kirkon sisällä kirkon tietäen tapahtumista. Ja, edelleen kirkko tietoisesti haluaa peittää ja vaieta tästä kaikesta. Kirkko ei halua ottaa vastuuta julmuudesta, jota sen sisällä harjoitetaan. Vaikeneminen merkitsee hyväksynnän antamista.

Kun kirkko antaa vaikenemisellaan hyväksynnän väkivallalle, niin silloin tätä väkivaltaa voi olla kirkossa edelleen olemassa: ainakin perusta kirkon sisällä tehtävälle väkivallalle on olemassa kirkon itsensä toimesta.

Haluaisin kuulua kirkkoon, mutta minun omatuntoni ei jaksa tällaista, mitä kaikkea julmuutta kirkossa on tehty ja tehdään…

Kirjoitukseni perustuu Pietilän sivuihin ja netistä lukemiini keskusteluihin aiheesta, sekä päälle 20 vuoden takaisiin henkilökohtaisiin keskusteluihin Oulussa muutamien hoidettujen, vl-liikkeestä erotettujen, kanssa.

Diskurssi takaisin Sigmund Freudiin

Sigmund Freud taisteli homojen oikeuksien puolesta. Hän kirjoitti hallitukselle, että lakeja on muutettava: homous ei ole sairaus, eikä se ole rikos. Hän tuki homojen vanhempia ja kirjoitti heille, koskettavissa kirjeissään, että poikanne eivät ole sairaita, eivätkä rikollisia. Mutta, Freud oli aikaansa edellä :)
Hänen näkemyksiään ei suvaittu. Kävi lopulta niinkin, että Psykoanalyyttisessä Yhdistyksessäkin noustiin Ferudin vastaan tässä homo-asiassa. Ja, tämä olikin ainoa asia, jossa psykoanalyytikot häntä vastaan nousivat.

Eikä psykoanalyytikoista noussut Freudia vastaan kuin kaksi, mutta nämä kaksi saivat tahtonsa lävitse: Anna Freud ja Ernst Jones.
Nyt paljon jälkeenpäin psykoanalyytikot itse ovat tulkinneet useissa artikkeleissaan sekä Annan että Jonesin nousua homouden hyväksymistä vastaan:
he pyrkivät homovastaisuudellaan varjelemaan itseään, jotta tulisivat leimatuiksi heteroiksi :)
Anna Freudista oli koko ajan liikkeellä huhuja, että hän on lesbo. Ja, Jones puolestaan odotti viranomaistutkintoja, sillä häntä epäiltiin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ja nämä kaksi saivat psykoanalyyttisessä yhdistyksessä homotorjuntansa vallitsevaksi asenteeksi, kun muut olivat olleet Sigmund Freudin kannalla: homous ei ole sen kummempaa, eikä ihmeellisempää kuin heterouskaan.
(Miltähän Sigmund Freudista tuntuikaan, kun Anna ja Jones saivat psykoanalyytikot homouden torjujiksi... Sillä, Sigmund mitä oletettavimmin tiesi ketkä Yhdistyksessä olevista analyytikoista olivat homoja... He olivat hänen ystäviään, joille hän oli lojaali, eikä paljastanut heidän homouttaan, jonka he olivat kertoneet Sigmundille kahdenkesken luottamuksellisesti. Ja, Sigmund varmasti tunsi surua heidän puolestaan...)

Viimeisen kymmenen vuoden aikana psykoanalyytikoista yhä useampi on tullut kaapista ulos, psykoanalyytikoiden omissa piireissä. Ovat kertoneet homoudestaan ja lesboudestaan - omissa piireissään, ja omissa journaleissaan. Ja, psykoanalyyttinen suhtautuminen homouteen alkoi muuttua takaisin siihen, miten Freud homouteen suhtautui.
Psykoanalyyttiset diskurssit ovat koko ajan muuttuneet ja kehittyneet - suhtautuminen homouteen ei ole ainoa asia, joka on muuttunut kasvavan psykoanalyyttisen tietämyksen myötä.

Psykoanalytikkohomot ja -lesbot eivät ole ainoita, jotka ovat kaapista ulostulleet psykoanalyytikoiden piireissä. Analyytikot ovat myös alkaneet kirjoittaa omissa journaleissaan jo kuolleista psykoanalyytikoista, jotka olivat homoja, mutta joiden täytyi näytellä heteroa. Eipä siis ole yllättävää, että myös psykoosi- ja skitsofreniatutkijasta Harry Stuck Sullivanista on nyt käyty keskustelua, sillä hänkinhän oli homo. Vihdoinkin Harry S. Sullivan on päässyt kaapistaan ulos: tosin, kuolemansa jälkeen vasta :)

Sullivan adoptoi itseään 20 vuotta nuoremman "pojan", Jimmien. Itse asiassa, kysymys ei ollut isä-poika -suhteesta, vaan menneiden vuosikymmenten rakkausliitosta. Sullivan tutustui Jimmieen, kun Jimmie oli prostitoitu, jonka asiakkaana Sullivan kävi. He rakstuivat. Ja ainoa keino miehille elää yhdessä oli se, että Sullivan adoptoi rakastajansa. He elivät siis avoliitossa, mutta virallisesti Sullivan oli adoptoinut Jimmien.

Lisää ja tarkemmin Sullivanin homoudesta.