Vuotalon kahvilassa

Kävin Vuotalossa sisustussuunnittelija, kuvataiteilija Carita Langinauerin taidenäyttelyssä. Ja, toki, niin pitkän matkan, ja hyvää mieltä tuottavan näyttelyn* jälkeen, jäin myös Vuotalon kahvioon kahville. (Niin, Vuosaarihan itsessään on itä-Helsingissä)

Vuotalo on Vuosaaren keskustassa sijaitseva kaupungin kirjasto- ja kulttuuritalo, jossa on monenlaista toimintaa. Kahvila on ensimmäisessä kerroksessa.

Netistä ei löydy Vuotalon kahvilan esittelyä. Vuotalon nettisivuilla kahvilan olemassaolo vain mainitaan. Vuotalon kirjaston nettisivuilla oli yksi valokuva kahvilan tiskistä. Ja, nettisivulla sen nimeksi kerrotaan Pokkarikahvila. Hämmennyin, sillä minulle jäi mielikuva kuin kahvilan lasiovessa olisi lukenut jokin toinen nimi…

Kaikista näkemistäni kirjastojen yhteyteen sijoitetuista kahviloista tämä poikkesi edukseen siinä, että siellä oli kirjahyllyjä ja kirjapöytiä. Osa kirjoista oli suoraan painosta ja osa niistä oli käytettyjä. Ja, kirjat olivat myynnissä. Toisin sanottuna, kahvilassa toimi pieni kirjamyyntipiste.
Se loi omaa viehättävää tunnelmaa kahvilaan.

Kahvilan kaksi seinää ovat pääasiassa ikkunaa, joista aukeaa näkymää Vuosaaren keskustan asfaltille, kauppakeskukseen ja ikävän näköiseen koulurakennukseen (miksi ihmeessä arkkitehdit ovatkin suunnitelleet kouluista niin ruman ja vastenmielisen näköisiä? Lapset ja nuorethan joutuvat olemaan koulussa monta vuotta lähes joka ikinen talvinen arkipäivä, jotta kuvittelisi, että talon käyttäjille, nuorille ja lapsille, suunniteltaisiin jotakin miellyttävämpää, vaan ei!). Näkymät eivät siis ainakaan näin keväällä olleet mitään mielenkiintoisia ja silmää hiveleviä. Joitakin puliukontapaisia istuskeli läheisellä penkillä ja nuorisoa kulki edes takaisin. Siinä ne näkymät sillä kertaa.

Kahvilassa tuolit pyöreiden pöytien ympärillä olivat hyvin istuttavia, istahtamista tukevia. Kahvilan päätypuolella oli aivan oma olohuonemaisuutta tapaileva osansa, jossa oli pehmustettuja tuoleja ja matalampia pöytiä.

Jotkut asiakkaat pelasivat shakkia. Ja, siirtojensa välillä silmäilivät asiakkaita. Joku asiakas luki sanomalehteä kahviaan juoden. Eräs tutki kirjahyllyjen kirjoja. Tunnelma oli leppoisa.

Tiskille saapuessani huokaisin jo kyllästymisestä nähtyäni korvapuusti tarjottimen. Tietenkin tässäkin kahvilassa laktoositon tarjota merkitsisi korvapuusteja! Ja kuka niitä jaksaa jatkuvasti syödä!
Niinpä päätinkin ottaa suolaista syömistä kahvin kanssa, enkä edes kysynyt makeaa laktoositonta syömistä. Tarjoilija kävi useamman kerran takahuoneessa tarkistamassa eri tuotteista ovatko laktoosittomia vai eivät. Lopulta tarjottavista löytyi laktoositon vuohenjuustopatonki.

Patonki oli ainakin hintansa väärtti :) Vuohenjuustoa oli runsaasti tuhteja palasia. Ja, kuinka hyvältä raaka punasipuli maistuikaan vuohenjuuston kanssa! Ja, muut täytteet patongissa olivat myös tuoreita ja hyviä.
Ja kahvi sitten. Se oli hämmästyttävän hyvää. Se oli parempaa kuin kahviloissa yleensä kahvit tapaavat olla. Minulla oli siis onnea kahvin suhteen :)

Kahvilan tarjoilu ei ollut kovin monimuotoista. Isot, tuhdit patongit oli selvästi tehty kunnon lounasvaihtoehdoiksi heille, jotka kaipaavat oikeaa lounasta. Makeiden syömisten esillepano ei myöskään vaikuttanut kovin runsaalta – mutta oletetaan, että kahvilassa tiedetään paljonko vuorokaudessa on menekkiä, ja laittavat tarjoilun moninaisuuden sen mukaisesti.

Mitä toivoisin, niin sitä, että laktoosittomat tarjonnat merkittäisiin tiskille jo valmiiksi pienin lappusin, jotta ostotilanteessa ei asiakkaan tarvitsisi kysellä myyjältä, ja myyjän laukata takahuoneessa tarkistamassa, mikä tarjottavista olisi laktoositonta ja mikä ei. Siten säästyisi vaivaa asiakkaalta ja myyjältä. Ja, muut asiakkaatkin tiskillä olisivat tyytyväisiä, kun ei tarvitsisi pitkään odotella omaa vuoroaan.

Kahvila on pieni mukava kahvio, jossa vallan hyvin viihtyy istahtamassa hyvän kahvin äärellä.
47-paikkainen kahvila myös toimii tilausravintolana A-oikeuksin.

*Langinauerin näyttely oli muotokuvanäyttely, jossa työt olivat öljyvärimaalauksia ja muutamia hiilitöitä. Mallit istuivat erilaisissa mukavan näköisissä tuoleissa, eri miljöissä. Kuten muotokuvissa on tapana, mallit olivat kovin arvokkaita, suloisia, viisaita, vekkuleita ja … Ja kaikki mallit olivat koiria ja kissoja :)

Kansan viisautta (sananlaskuja)

Siitä puhe, mistä puute.
Sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Ei paska punniten parane.
Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Työtä ei kenenkään hävetä tarvitse.
Terve ruumis ei työtä kaipaa.

Hulluna on hyvä olla kun ei vain järki puutu.
Järki ja tukka eivät kasva samassa päässä.

Kaunista kaikki klähmivät, ruman minä otan.
Kaino mies ei saa kaunista akkaa.

Kolmas kerta toden sanoo.
Kolme kertaa kun valehtee, niin uskoo itsekin.

Lapset on Herran lahjoja, mutta pirun pidettäviä.
Lapsi tuo leivän tullessaan. (Lapsethan lainan maksaa)

Lähetä lapsi asialle ja mene itse perässä.
Kyllä sokeakin kana joskus jyvän löytää.

Nauru pidentää ikää.
Itku pitkästä ilosta.

Suurikin meri muodostuu pisaroista.
Ei pisara meressä tunnu.

Oma kehu haisee.
Tulisi vanhaksi, jotta saisi itseänsä kehua.

Puhumalla asiat selkenee.
Puhumatta paras.

Mignon ja Suklaatehdas

On se viikko vuodesta, jota useat suklaan ystävät ovat odottaneet - varsinkin suklaasta pitävät laktoosi-intoleraatikot: Mignonit ovat pääsiäisen jälkeisessä alennusmyynnissä. Nyt niitä hamstrataan!

Saksalaisen yrityksen työntekijänä Sveitsistä Suomeen muuttanut Eduard Fatzer* sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1849, jolloin hän aloitti omat liiketoimintansa. Eduardin ja hänen sveitsiläissyntyisen vaimonsa toinen lapsi, Carl, tahtoi isänsä vastusteluista huolimatta, opiskella kondiittoriksi. Ja, niin Carl, täytettyään 18 vuotta, opiskelikin Pietarissa, Berliinissä ja Pariisissa suomalaisille vielä kovin outoa kondiittorin ammattia ja taitoja.

17.9. 1891 Carl Fazer avasi venäläissuomalaisen/ranskalaisvenäläisen konditorian Kluuvinkadulle, isänsä omistamaan kiinteistöön, Helsingissä. Pian avajaisten jälkeen konditoriaan meni kaakaolle myös kaunis nuori nainen nimeltä Berta, ja Carl oli mennyttä miestä hänet nähdessään. Oliko Berta Blomqvistilla osuutta siihen, että vuonna 1894 Carl päätti panostaa oikein todenteolla juuri suklaan ja konvehtien valmistamisen Kluuvinkadulla, sitä en tiedä – mutta ainakin nämä kaksi avioituivat kyseisenä vuonna. Berta työskenteli koko elämänsä miehensä rinnalla. Hän toi ulkomailta vaikutteita paitsi resepteihin, niin myös tuotteiden esillepanoon ja estetiikkaan.

Carl valmisti suomalaisten makusteltaviksi ihmeellisiä herkkuja kuten esimerkiksi kinuskia. Jo vuonna 1892 kerrottiin, että Carlin konditoriassa Kluuvinkadulla nautittiin päivittäin tuhansittain leivoksia, ja niiden lisäksi suklaita, konvehteja... Koko Helsinki, aikalaisdokumentaation mukaan, ravasi Kluuvinkadulla Fazerin konditoriassa - ja, varsinkin naiset.

Fazerin vanhinta valikoimissa yhä olevaa makeista, Pihlaja-makeista, Fazer alkoi valmistaa 1895.
Idean Mignon-munaan Fazer löysi saksasta, ja hän alkoi valmistaa Mignoneita vuonna 1896. Mingon on siten Fazerin toiseksi vanhin, yhä valikoimissa oleva tuote. Carl siirsi makeisten tuotannon uuteen tilaan Tehtaankadulle vuonna 1897, jolloin samalla alkoi Fazerin makeisten teollinen tuotanto. Kauppa oli sujunut loistavasti! Helsinkiläiset halusivat Pihlajia, Mingoneita ja konvehteja, leivoksia, jäätelöjä, suklaata ja makeisia!

Tsaariperhe, kuulemma, tykkäsi Mignoneista. Mutta, niin tykkäsivät suomalaisetkin, sillä suosio jatkui kaikista yhteiskunnallisista ja maailmanpoliittisista muutoksista huolimatta. Fazerilla meni hyvin: makeisia ja herkkuja haluttiin vaikeidenkin maailman aikojen ja sortokausien aikana sekä niiden jälkeen. 1919 Fazer osti koko Tehtaankadun korttelin, jossa hänen makeistehtaansa oli ollut jo vuodesta 1897. Suklaan, makeisten ja muun suussa sulavan tuotanto monipuolistui entisestään ja myynti laajeni koko ajan niin Suomessa kuin ulkomaillekin asti. Ja, myös Mignon ihastutti aina vaan suurempia määriä herkkusuita, kuten kaikki muutkin Fazerin tuotteet. Hankoon vuonna 1911 perustettu suomalaisenglantilainen keksitehdas Biscuittehdas Oy siirtyi Fazerin omistukseen 1927.

Mignon munat edelleen valmistetaan käsin. Joka ainoa Mignon on huolellista käsityötä, jota nykyään tehdään Vantaalla. Tämä urakka aloitetaan jo marraskuussa, sillä näitä munia valmistetaan pääsiäiseksi päälle miljoona. Kuvitelkaa: käsityönä päälle miljoona munaa!
Oikeiden kananmunien sisältö tyhjennetään 110 vuoden perinteiden mukaan. Ja, sitten eheät, tyhjät munankuoret puhdistetaan sisältä. Ne puhdistetaan niin hyvin, että ei ole ollut edes lintuinfluenssan tarttumisen pelkoa Mignonin herkuttelijoilla.
Aitoon munakuoreen valetaan mantelipähkinänougat massaa, jonka resepti on tietenkin Fazerin salaisuus. Kaakaoprosentti tässä massassa on 35%. Ja tämä massa on gluteenitonta ja laktoositonta, mutta niiden sijaan siinä on kilokaloreita kuitenkin kuten kunnon suklaassa kuuluukin olla :)

Tällä viikolla suklaan ystävät hamstraavat Mignoneita alennusmyynneistä. Mignonit säilyvät syötävän hyvinä marraskuun puolelle asti. Siis, vaikkapa syksylläkin voi yllättää ja laittaa kahvipöytään munakupit ja niihin Mignonit :)

* Jotta sukunimi olisi suomalaisille helpommin lausuttava ja kirjoitettava, Eduard myöhemmin pudotti siitä t-kirjaimen pois.

Carlin ja Bertan yrityksen vaiheista lisää luettavaa Fazerilta.

Muiden yritysten laktoosi-intoleraatikoillekin sopivista suklaaherkuista listaa löytyy laktoosittomille syömisille omistetusta tuotetietokannasta.

Monenlaista tietoa ja asiaa suklaasta saa muun muassa Suomen ainoan suklaayhdistyksen nettisivuilta.

Kuvadokumentaristit

Joitakin aamu-unisia ajatuksia kuvablogeista. Niihinhän on linkkejä minunkin blogissani.
Kuvablogit ovat digitekniikoiden ja netin yksi mielenkiintoisia arkisia sovellutusmahdollisuuksia. Erityisesti sellaiset blogit, joissa kuvataan omaa paikkakuntaa tai kaupunkia, avaavat katsojalle kuvien kautta monta maailmaa yhden kuvaajan kuvissa: se maailma, jota kukin kuva esittää, kuvaajan sisäistä maailmaa ja katsojan omaa sisäistä maailmaa…

Selailtuani ja seurailtuani kaupunkia tai asuinpaikkakuntaa kuvaavia kuvablogeja, minusta tuntuu kuin mies- ja naiskuvaajien ottamien kuvien välillä olisi eroja. Nämä sukupuolten väliset erot kuvissa ovat kulttuurista ja kansallisuudesta riippumattomia. Jo aika nopeasti tottuu huomaamaan onko kuvaaja mies vai nainen – pelkästään katsomalla kuvia, näkemättä kuvaajan nimeä. (Ja, iloisia erehdyksiäkin sukupuolen päättelyissä tietenkin sattuu, näennäisestä tottumuksesta huolimatta)

Yllättävää, että miehet kuvaavat naisia enemmän ns. kaupunkibrosyyrikuvia. Sellaisia, joissa on jokin tyypillinen turistinähtävyys: kohde, jota esitellään turisteille. Ja, nämä kuvat ovat usein miten hyvin tavanomaisia kuvakulmien ja esitystapojensakin suhteen.

Miehet myös kuvaavat naisia enemmän kokonaisuuksia. Tarkoitan esimerkiksi sitä, että miehet kuvaavat kokonaisia rakennuksia ja kulkuvälineitä (he todella kuvaavat niitä). Mutta, naiset sen sijaan kuvaavat ihmisiä rakennusten edessä tai yksityiskohtia kulkuvälineistä.

Naiset kuvaavat yksityiskohtia, ja miehet kokonaisuuksia. Mies kuvaa metrojunan. Nainen kuvaa metrojunan seinässä olevan pienen graffitintapaisen töherryksen. Mies kuvaa veneitä rannalla. Nainen kuvaa ihmisiä veneessä. Ja, sitä rataa.

Näyttää siltä, että naiset sisällyttävät kuviinsa ihmisiä enemmän kuin miehet kuvaavat ihmisiä.

Juu, tietenkin, tiedän: poikkeukset vahvistavat säännöt ;) Ja, ennen kaikkea, kuvat ovat persoonista lähteviä: toinen vaan kiinnostuu enemmän ihmisistä veneessä kuin itse veneistä :) Ja, siihen malliin.

Maailmasta tulee yhä vain pienempi paikka siinä mielessä, että kaukaisestakin tulee todellista. Sellaisesta, mistä ei mitään tiennyt, tulee olemassa olevaa ja todellista.

Valokuvissaan kuvaaja ei selittele, eikä feikkaa: kuva (jos ei ole käsitelty) on todellinen dokumentaatio siitä, mitä kuvaaja näki kuvaa ottaessaan. Se on autenttinen dokumentaatio hänen katseestaan. Siitä, mitä hän koki kuvattavan arvoiseksi katsoessaan ympärilleen… Se on dokumentaatio siitä, mitä hän valitsi kuvansa kohteeksi. Valinnan hän teki myös päättäessään, minkä kuvan kaikista ottamistaan kuvista laittaa blogiinsa muille nähtäväksi. Ja, kaikki nämä valinnat kertovat myös hänestä itsestään.

Kotipaikkakuntia tai kaupunkeja kuvaavissa kuvablogeissa kuvaajista tulee monin tavoin persoonallisempia ja elävämpiä katsojalle, kuin tekstiblogien kirjoittajista tulee niiden lukijoille. Katsojan mielessä blogin pitäjä asettuu tietynlaiseen fyysiseen ympäristöön. Se alkaa muokata osaltaan sitä, millaisena ihmisenä katsoja hiljoitellen sisäistää blogin omistajaa. Näissä kuvissa paljastuu kuvaajien persoonista niin paljon enemmän kuin tekstiblogien kirjoittajista heidän kirjoituksissaan.
Ihmeellistä, vai mitä?

Kuvat todella parhaimmillaan kertovat enemmän kuin sanat. Ja, joskus taas tarvitaan tuhannen sanaa selittelemään huonoa, epäselvää tai väärintulkittua kuvaa ;) Kuvissa on siis moni merkityksellisyyden tekijä, sillä kuva saa omanlaisensa tulkinnan jokaisen katsojan mielessä.

Vielä ei kai tiedetä, miten pitkälle tulevaisuuteen nämä bittidokumentaatiot tulevat säilymään. Mutta, oleellista on, että ihmiset ottavat näitä kuviaan, ja jakavat niitä koko anonyymille maailmalle. Siten heidän välittämänsä todellisuus tulee todellisuudeksi myös niille, jotka eivät koskaan edes olleet tulleet ajatelleeksikaan sellaisia todellisuuksia, eivätkä heidän maailmaansa. Maailmasta tulee yhä vähempi anonyymi.

Yksi suosikkini näistä blogeista on Akita Daily Photos. En kai tiennyt aiemmin koko kyseisestä kaupungista. Ja, nyt katson sitä suoraan silmiin viikoittain. Näen sen ihmisiä. Ja, katuja ja taloja. Näen ihmeellisiä sillankaiteita, teitä ja liikennemerkkejä. Polkupyöriä, kiviä, roskia kadulla, kukkivia puita ja koululaisten selkäreppuja, vaimoja ja miehiä, koiria. Elämää ja kaikenlaista, mistä en aiemmin mitään tiennyt. Mutta nyt tiedän. Siellä monet asiat näyttävät niin erilaisilta kuin täällä. Ja, olen imeytynyt siihen mukaan. Kerta kaikkiaan se blogi vie mennessään!

Ja, ajatelkaas nyt vaikkapa sellaisia paikkoja kuin Pont-sur-Sambre ja Avesnois. Mitä minä ennen niistä tiesin? Mitä tiedän nyt? Ja, mitä minun oikeastaan tarvitsisikaan niistä tietää? No, kaiketi ei yhtään mitään. Mutta, nainen siellä kertoo minulle(kin) jotakin kuvillaan. Ja, nyt en hankikaan tietoa kyseisistä maantieteellisistä paikoista, vaan olen persoonallisen naisen silmin katsomassa ympäristöä, johon hän vetää minua mukaansa. Eikä hän opeta, eikä ole turistiopas. Hän vain on nainen siellä jossakin. Ja, paljastaa jotakin. Ympäristöstään ja itsestään. Pelkillä kuvillaan.

Useat näistä naisista, jotka kertovat kuvin elinympäristöstään, pitävät myös toista kuvablogia. Toisessa blogissaan he näyttävät kuvia aivan lähiympäristöstään ja sen ihmisistä, esineistä ja kaikenlaisesta, mitä siihen kuuluu. Ne ovat henkilökohtaisempia kuin kaupunkia tai paikkakuntaa kuvaavat blogit.

Me asumme niin erilaisissa ympäristöissä ja meidän arkemme ovat niin erilaiset – vai onko arki sittenkään niin erilaista eri puolilla maailmaa, vaikka ympäristöt ja tavat ovatkin erilaisia? Mutta, saada katsoa toisten elinympäristöön – kuin ikkunasta katsoisi toisen maailmaa. Toista kulttuuria ja luontoa. Tulla siitä osalliseksi. Tai, ainakin se toisen ihmisen maailma tulee todelliseksi. Siitä tulee dokumentoitua todellisuutta näiden valokuvien myötä. Siitä tulee olemassa olevaa ja elävää elämää sellaisille, jotka eivät siitä mitään tienneet.

Mukavista pienistä synneistä, enkeleistä, ja asenteesta

Mielessä alati pyörivä biisi voi todella olla pahimmillaan piinaava. Ehkä se on kuin pakkoneuroosi? Tiedostamattomasta mielestä lähtöisin. Lähes kuin autonomisen hermoston säädeltävissä: tietoinen minä ei sitä kykene määräilemään…

Tai sitten, sellainen mielessä alati soiva biisi, on pikkaisen kuin synti.
Ensin siitä on nauttinut täysin siemauksin ja nautintoa tuntien. Sitten siitä pikkuhiljaa tulee jokapäiväinen, tai arkinen. Ja alkaa kyllästyttää. Hohdokkuus ja nautinnollisuus katoavat. Sitä rasittuu, ja tahtoo päästä siitä eroon. Mutta, eihän siitä enää eroon pääse. Siitä on jo tullut tapa! Kun nautinnosta tulee tapa, se ei enää olekaan hohdokasta ja mielihyvää tuottavaa. Se vain on. Tapa.
Niin kuin tosiaan toisinaan pienille ja mukaville synneillekin on tapana käydä ;)

Mutta, minäpä olin aurinkoisessa kevätpäivässä. Tuulettomassa kevätpäivässä.
Jäistä sulautuva meri, ja kalliot. Kallioissa vanhoja raapustettuja kirjoituksia: menneiden aikojen grafiitteja. Rakastuneiden nimiä kalligrafisin kirjaimin. Nimiä ja vuosilukuja.
Kirkuvia lokkeja. Nauravia lapsia. Levollisia aikuisia. Tuulettomassa kevätauringossa.

Lämmin kevätpäivä vei minulta vanhan laulun pois. Iltapäivä toi uuden laulun. Se alkoi hiljaa, mutta varmasti. Se alkoi ihanasti ;)
Tuttua tutumpi, ja sanat ulkoa opitut.

Ja, illalla, yön sylissä, nukahduksen läheisyydessä, minä mielessäni sitä vielä hyräilin. Nukahdin.

Eikä se laulu ole minusta vieläkään kokonaan päättynyt. Eikä sen tarvitsekaan päättyä, kun se on kerran minussa alkanut. Tämä saa soida. Tätä saa mieleni laulaa. Laulaessani on levollinen ja hyvä olo. Kotoisa. Ja, sitä minä ääneeni nytkin hyräilen:

Det bor en ängel i mitt rum
Hon har sitt bo ovanför mitt huvud
Hon gör mej lugn
och hon viskar till mej
allt det jag säger dej

Det bor en annan i min kropp
Hon har den vackraste av själar
Hon har kärlek och hopp
och hon berättar för dej
hur mycket jag älskar dig

Det bor en ande vid min fot
som blåser värme över huden
det kittlar och du såg att jag log
Men när hon andas på mej
är det för att du ska komma
och värma dej

Här är jag med allt det andra
som gör en männsika hel
Och jag hoppas
jag hoppas att du orkar
och att ängeln i rummet
det är henne
du ser

-Dahlgren-

J.K. Rakas Yökirja, kun nyt kuitenkin tässä on hieman leideistä ja biiseistä kysymys, niin ei kai Kaija Koota voisi olla samassa yhteydessä mainitsematta, sillä kukapa ei olisi joskus onnellisena todeksi elänyt ja lauleskellut… ”Tiedätkö olevasi taivas sisälläni, kun vanha taivaani olikin vain kulissi”… Ja, jos joku ei ole sitä vielä todeksi elänyt, niin olisikohan jo korkea aika … ;)

P.S) Z:talle kiitos mainion terapiasivuston tiedosta :) Vertaistuki on tällaisissa kriisitilanteissa sangen tarpeellista :) Jos piip-biisi ei olisi luonnollisia teitään poistunut mielestäni, olisin kokeillut terapiasivustossa näkemälläni Tapani Kansan reippaalla kappaleella Tulkaa tytöt takaisin tukahduttaa piip-biisin mielestäni… Oli, by the way, ihana lukea Z:tan blogista, elävä kuvaus paikan päältä Tanssii tähtien kanssa showsta :) Minulla jäi tämän ainoan kerran se näkemättä :( Edellisellä kerralla, viikko sitten, minä jopa otin ja äänestin Jonea, jottei hän tipahtaisi… Jonessa on parketilla upeaa tyylikkyyttä ja charmia. Asennetta.

Ja itse ohjelmahan on upea! Rakastan niitä tansseja, pukuja ja sitä, kuinka kömpelöstä entisestä futispelaajastakin, tai rahvaasta rokkijätkästä, astuu esiin heidän sisäinen upea Herrasmies Tanssijansa. Tanssissahan on aina ensin ja koko ajan kysymys asenteesta. Siitä, että löytää sen asenteen itsestään, ja antaa sen tulla ulos. Antaa sen näkyä kehon kielessä, ja eleissä. Ja, niin vain saivat opettajat oppilaansa löytämään tuon asenteen :) Sitä on ollut ihanaa katsoa.
Telemarkilaisten ladyjen ja upeiden miesten mallikas ote ja asenne elämään ja tanssiin on sellaista, mikä on yksi viehättävämpiä Oulun tuotteita muulle maailmalle :) Sitä se on ollut vuosikymmenet Asko ja Salme Raukovaaran, ja monien muiden tanssille itsensä menettäneiden väsymättömän, iloisen ja antaumuksellisen työn ja toiminnan tuloksena… Ja, ihanaa on ollut myös se, että Tanssii tähtien kanssa –ohjelmassa on saanut kuulla, pitkästä aikaa, oikiaa oulua niin tuomariston kuin tanssin opettajienkin suusta :)

Kevätrallatukset

Muutamia päiviä sitten klikkaillessani toisten blogeja, katseeni kohtasi erään blogin ylälaidassa tutun biisin pätkän
..minnet, jag har tappat mit minnet… är jag svensk eller finne, kommer inte ihåg…

Ja sen jälkeen en ole sen siunaamaa levollista hetkeä saanut itselleni, vaan mielessäni soi koko ajan Barbara Streisandin Memories biisin sävelmin tuo joskus juhliessani oppimani laulu ..minnet, jag har tappat mit minnet...

Ja, en voi mitään, että laulan sitä ääneenikin… Eikä siinä mitään, jos sitä vaan vähän lauleskelisi, yhden päivän ehkä, mutta kun se soi koko ajan mielessä ja sitä koko ajan laulaa, joka ainoa päivä, eikä loppua tunnu tulevan, vaan aina se biisi putkahtaa ja huomaamattani sitä mielessäni laulelen joka hetki joka paikassa… loputtomasti…

Jotta naapurini eivät kailotuksestani menettäisi järkeään ja itsekin selviytyisin tästä vähitellen kuiville vesille, aion nyt yrittää vaihtaa mielessä soivaa biisiä toiseen dramaattiseen kevätrallatukseen, jota voi loilottaa hieman matalammalla äänellä, eikä ylä-ääniä tarvitse tavoitella…. Luoja, kunpa tämä onnistuisi!

On siis kevät
kuljen Hakaniemenrantaan
tuuli ei tuule, mutta sade kyllä jaksaa

Kevät
Pystynkö mitään enää antaa
Konkurssin koin, en haluu enää maksaa

Kevät
kuljen Hakaniemenrantaan
sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa
Kevät, pystynkö mitään antaa

Sinä tarjosit Salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän
Vaikka tarjosit vain Salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

On siis kevät
Uskoin vakavaan varaan
No pojat on poikia
ne lupaa, mut ei palaa

Kevät
Kaiket ja taivas vielä kestää
Pilvet jo luo, ei sadetta voi estää

Kevät
Sinua ihmistä pelkään
minä olin hölmö, otin turpiin ja selkään

Kevät
Tosiaan ihmistä pelkään

Sinä tarjosit Salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän
Vaikka tarjosit vain Salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Koko elämän

-Tavaramarkkinat-


Vaikka ei tämä kyllä mielialaani liity mitenkään pätkän vertaa, vaan ainoastaan vuodenaika-ajankohtaan ja nuoruuden nostalgiaan, joten onnistuisikohan tämä biisin vaihtaminen sitten …

Kevätsateet I - IV

I (Prologi)

Pitkästä aikaa, se saavutti minut taas. Se saapui jostakin, pehmeästi ja hitaasti. Se tuli minusta itsestäni. Ja levittäytyi minussa hennosti koskettaen. Koskettaen minut kauttaaltaan herkästi kuin aamu-usva. Tai, kuin keveä harso, seitti. Läpinäkyvä ja hellä.
Kuin rakas, joka tulee kauniisti, ja koskettaa lävitse. Eikä jätä mitään koskettamatta.

Suru.

Pitkästä aikaa se saavutti minut. Ja minun on hyvä olla sen hennossa sylissä. Hennossa ja kantavassa. Turvallisessa, varmassa.

Suru ei ole tunne. Se on olotila.

Se on kaunis. Ja, se on aina hyvää tekevä - kuin kevätsade.

Ensin minä vain muistelin. Muistelin jotakin, joka minulla on sisimmässäni. Ihmisen kosketus. Joka kantoi minut kohtaamaan äidin, itsessäni.
Ja sitten aloin kaivata. En sitä koskettajaa, vaan jotakin muuta.

Sitä, mitä minä olen naisena. Mitä minussa on, ja kuitenkaan ei ole. Kun olen lapseton nainen.

Lapsettomuuden suru.

En minä ole valinnut työuraa. Te vain puhutte niin, kun ette tiedä. Sitä, että minä en koskaan valinnut uran ja lasten välillä.

Elämä vain on mennyt näin. Ilman, että olisin valinnut.
Minä olen vain elänyt. Ja, Luoja paratkoon, minä olen elänyt toisinaan niin intensiivisesti, että olen hengittänyt lähestulkoon samaan tahtiin kuin mäntymetsät – ja sydämeni on sykkinyt yhtä lailla kuin meressä on myrskyävä tuuli aaltoja nostattanut. Keinuttanut, tyynnyttänyt, rauhoittanut.
Peilityventänyt.

Olen elänyt ilman suuria valintoja, jotka pois sulkisivat toisiansa. Mutta, olen elänyt kai lujasti. Olen elänyt ainakin todesti.

Ja, lapsi… Johon olen saanut kosketuksen itsessäni. Mutta, en ole synnyttänyt.

En ole synnyttänyt lasta. Enkä kohdussani suojannut, kantanut ja napanuorallani ravinnut. En rinnoillani imettänyt, en käsilläni hellinyt.

Minulla ei ole lasta.

Olen nainen. Ja, olen äiti. Ilman lasta.

Olen äiti, joka solullani. Solujeni nesteillä, sielulla ja sydämellä. Ja, ajatuksella.

Ja, äiti minussa suree. Sitä, jota sillä ei ole.
Lasta, joka siltä on poissa.
Jota ei ole.

Ja, suru on aina hyvää tekevä olotila. Se ei ole tunne.
Se on koko itsen koskettava tila. Rauhallinen syli.
Surun olotila. Hento, ja varma. Koko minuuden kattava.

Kuin kevätsade. Jota ilman ei maa enää viheriöitsisi, eikä mitään kasvaisi.
Kuin lämmin kevätsade on minun suruni.


II

Bussissa nainen hyräilee
tuutulauluaan

itsekseen istuessaan

levollisesti
rauhoittaa


III

Kun kohtu itkee
rajusti kouristellen

Kohtu itkee hiljaa
nyyhkytellen

Minun kohtunihan se siellä
yksikseen itkee

Ja minä olen se,
joka rauhoittaa

levollisilla hiljaisilla

sanoillaan, laulullaan

kaipaavaa kohtuaan


IV

Sataa
lumet sulavat

kun sataa

ensin kylmästi piiskaten

sitten lämpöisesti, pehmeästi
koskettaen

Kevätsateet
vihdoinkin saapuneet!

Ellen Thesleff

Olisi niin paljon kerrottavaa
Ellen Thesleffistä (1869 – 1954), jotta pari paksua kirjaahan siitä varmaankin huomaamatta kehkeytyisi, jos kaikesta mielessä pyörivästä Elleniin liittyvästä kirjoittaisi :) Niin poikkeuksellista ja erikoista elämää Thesleff vietti tavoilla sekä aloilla, joilla yleisesti naisten ei vielä hyväksytty elää ja työskennellä. Ja, hänen ajatusmaailmansa oli kovin kiehtovan omaperäinen suomalaiseksi. Unohtamatta niitä ihmisiä, joita hän tunsi ja joiden kanssa reflektoi…

Thesleffistä tuli jo 22-vuotiaana yksi Suomen huomattavimmista kuvataiteilijoista. Ja, kyseisestä ikäkaudestaan alkaen hän myös alkoi asustella ja työskennellä Pariisissa ja Italian kaupungeissa. Hän oli kosmopoliitti Eurooppalainen, ihana ja huomioitu nainen dekadenssiaikakautena huomattavien eurooppalaisten kulttuuripersoonien keskuudessa :)

Suomalaisen taiteen rajoja hän kokeili ja uudisti jo ensimmäisessä näyttelyssä esitetyillä töillään. Kaiku maalaus mykisti taidemaailmamme, ja johtavat taiteilijamme seisoivat ihastellen tämän työn äärellä. Ja pian alkoivat hekin kokeilla sitä, mitä Thesleffkin – asioita, joita aiemmin yksikään suomalainen taidemaalari ei ollut keksinyt kokeilla: uusi maalaustekniikka, ja aivan uusi perspektiivi, josta Thesleff kuvasi lasta. Lapsia ja nuoria oli kuvattu aikuisen perspektiivistä, mutta Thesleff Kaiku-maalauksessaan kuvasi lapsen sammakkoperspektiivistä, ja loi maalaukseensa aivan uuden tunnelman ja sisällön, jo pelkällä perspektiivin nerokkaalla valinnalla… Ja, kun tunnelmaa luovaa oli hänen nerokkaan aistikas, loistava maalaustekniikkansakin…

Jokin sai hänet jo nuorena aikuisena tutkimaan ja löytämään sellaista, mitä muut eivät olleet hoksanneet edes alkaa tutkia – eivätkä siten tietenkään olleet voineet löytääkään…

Ellen oli ulospäin suuntautunut ja sosiaalinen, joka tutustui ja ystävystyi maailman huomattavien kuvataiteilijoiden, kirjailijoiden ja taiteen eri alojen tekijöiden kanssa. Hän oli kuvataiteilija, mutta myös musiikillisesti lahjakas, ja jopa konsertoi Helsingissä siskonsa kanssa. Ja, Thesleff oli erittäin älykäs.

Thesleff oli, itse asiassa, tunnetuin suomalainen taiteilija maailmalla. Hänen töitään tilattiin ja ostettiin Euroopan ja Amerikan taidemuseoihin ja gallerioihin. Hän ja Helene Schjerfbeck (1862 – 1946) olivat maailmalla suosittuja. Mutta – et ehkä ole kuullutkaan Ellen Thesleffistä? Olet ollut käsityksessä, että Gallen-Kallela oli ulkomaillakin huomattavin suomalainen taidemaalari? Tunnet ehkä kuvista ja postimerkistä Kallelan ryijyn, joka oli esillä Pariisin suuressa Maailmannäyttelyssä? Mutta- tiesitkö, että todellisuudessa Pariisin vuoden 1900 Maailmannäyttelystä silloisessa mediassa kohuttiin ja ylistettiin Ellen Thesleffin maalauksia? Kyseisessä Maailmannäyttelyssä Thesleff voitti maalauksillaan kolmannen palkinnon, pronssimitalin: hänestä kirjoitettiin kaikissa Euroopan ja Amerikan lehdissä – eikä suinkaan Kallelasta saatikka hänen suunnittelemastaan ryijystä ;)

1950-luvulta alkaen Suomessa Thesleff painettiin unholaan ja Gallen-Kallela nostettiin jalustalle. Suomi tarvitsi kansallistaiteilijan, ja Gallen-Kallela oli sopivin: hänen töissään oli suomalaiskansallisia aiheita ja hän oli – mies. Ja, totta kai, upeita ovat hänen maalauksensa ja grafiikkansa :)

Ellenin maalauksissa ei juuri ole suomalaiskansallisia aiheita. Hänen maisemansa ja aiheensa olivat Eurooppalaisia, eivätkä suomalaisia. Keskeisin lähde aiheistoon Ellenille oli Antiikin kreikan kirjallisuus ja Kreikan mytologia, eikä Kalevala ja suomalainen mytologia kuten Gallen-Kallelalle. Eurooppalaisena kuvataiteilijana ja naisena Thesleff ei ollut enää laisinkaan sopiva suomalaisten ihasteltavaksi…

Tiesitkö, että maailmalla tykätään siten, että yksi onnistunein taiteilijoiden työstämä omakuva on suomalaisen Ellen Thesleffin omakuva, ja se on Ateneumissa? Oletko käynyt Ateneumissa varta vasten tuota suurenmoista teosta katsomassa, ja seissyt sen edessä pysähtyen, mykistyen?

Etkö? Et ole edes tiennyt siellä sellaista työtä olevankaan? No, nytpä sen vihdoinkin tiedät :)

Taiteentuntijat ja kriitikot, kuvataiteilijat maailmalla ovat pitäneet yhtenä onnistuneimpana ja mestarillisimpana taiteilijan maalaamana omakuvana Ellen Thesleffin omakuvaa, jota piirtäessään Ellen oli vain 25-vuotias.

Omakuvissaan taiteilijat tutkivat itseään, kuitenkin tavoitellen universaalia sielua, sielukkuutta. Pyrkivät viivoin, värein ja muodoin vangita häivähdyksen sielusta työhönsä. Ja, on yksi työ, jossa tuo tutkimus on onnistuneesti saatettu loppuun asti: omakuva, jossa koko tutkimusmatkan päätteeksi, kaikki muu on poisriisuttua ja jäljelle on jäänyt enää vain sielu. Ellen Thesleffin omakuva vuosilta 1894 – 1895.

Ellen piirsi kyseistä omakuvaansa lyijykynällä. Hän katsoi peiliin, itseään. Ja hänen kätensä kynällä veti viivoja. Hän laveerasi vedellä viivojaan. Piirsi pian lisään viivoja. Piirsi itseään. Piirsi oman itsensä ääriviivoja. Tutki minuuttansa viivoin. Ylitti oman itsensä viivoin. Laveerasi vedellä. Itsensä. Ja taas tarttui kynään, kun paperi oli kuivunut. Ja hän etsi itseään, tutki itseään: omassa itsessä olevia valoja ja varjoja. Sävyjä. Minuuden muotoja. Viivoin. Ja laveeraten. Uudelleen ja uudelleen uutta löytäen. Omasta itsestään. Etsi sieluaan, itseään, ihmistä, olevaisuutta, naiseuttaan.. kaikkeuttaan… Miljoonilla viivoilla. Ja lopulta, jäljelle jäi vain ihmisyys. Paljas, avoin ihmisyys – lähes tulkoon ilman ihmistä… Olevaisuus.

Hauraus, herkkyys ja vahvuuksien vahvuus. Valo ja muoto, ja muodossa valo. Ja valossa muoto. Ja rauha. Seesteisyys. Sielu. Ja ihmisyys. Siinä kaikki. Eikä yhtään sen enempää.

Vain sielu, ja ihmisyys. Yhtä valossa ja varjossa. Muodossa ja muotoa vailla olevassa. Yhtä yhtenäisyyttä ilman ääriviivoja ja rajoja. Olemisen ja olemattomuuden herkkää leikkiä. Minuus sulautuneena valoon ja varjoon. Ja varjot, ja valot minuuteen. Rajattomuutta olevaisuudessa. Ja olevaisuus kaikessa

Ani harva on onnistunut sitä omakuvassaan tavoittamaan niin täydellisesti. Ja, Thesleff onnistui siinä. Se on henkeä salpaavaa. Pysäyttävää. Katsoa ja kokea pelkkää olemassaoloa, josta kaikki on riisuttu pois…

Hän piirsi kuvaansa parisen vuotta. Laittoi pois. Otti uudelleen esille, ja piirsi taas. Hän jopa jo antoi tuon omakuvansa taidenäyttelyyn. Mutta, pian hän otti työnsä kehyksistä ja lasin alta pois. Ja, alkoi uudelleen sitä piirtää. Uudelleen ja uudelleen. Laveerasi vedellä. Piirsi lyijyllä. Tutkimusmatkaa ihmisyyteen. Ihmiseen, jota hän etsi. Omassakuvassaan. Lyijykynän miljoonin vedoin. Herkin, haurain, vahvoin, varmoin… vedoin ja kosketuksin…

Ehkäpä joskus vielä blogiini kirjallisesti pohdin Ellenin, tuon kauniin sinkkunaisen, erittäin erikoislaatuista ja intohimoista kokemismaailmaa rakkaudesta. Ja sitä, miten hämmästyttävään ja erikoiseen elämään se hänellä johtikaan… Kummallista oli koko hänen elämänsä muutoinkin, sillä mitään hän ei oikeastaan elämän valinnoissaan tehnyt kuten naisilta noina aikoina edellytettiin ja vaadittiin, vaan hän meni omia erikoisia teitään – kuten halusi, ja missä tahtoi :) Tai, ainakin, paljossa hän siten teki, itseään ja lahjakkuuttaan, persoonaansa etsiessään ja toteuttaessaan. Ja, miten kadehdittavan intohimoinen olikaan hänen suhtautumisensa työhön, ja miten tuottelias hän olikaan koko elämänsä ajan!

Botticellin Keväästä ja Venuksen syntymästä Thesleff kirjoitti kirjeessään omaan iloisen kutkuttavaan tyyliinsä:

”---minäpä luulen, että Botticelli matkii minua. Ei varmaankaan ole olemassa suurempaa koristelijaa kuin hän, millainen hemmetinmoinen runoilija…”

Oi, millainen hemmetinmoinen runoilija hän itsekin oli – tuo pieni ja kaunis, tunteva ja älykäs, Ellen Thesleff!

Suuri syntikeskustelu :(

Eilen televisiossa Suuri Uskontokeskustelu, joka herätti ajatuksia, ja lopulta tunteitakin, kun se muuttui Suureksi Syntikeskusteluksi.

Kaksi suomalaista fundamentalistikristittyä sanoivat, että homojen rakkaussuhteita ei saa siunata, koska homot tekevät syntiä. Synti näille fundamentalisteille merkitsi sitä, että homot harjoittaisivat keskenään seksiä.

Miksi sitten kirkossa vihitään avioliittoon heteroita, jotka elävät Raamatun syntikäsitysten vastaisesti, ja eivät koskaan halua synnin tekemisestään luopua? Miksi heterosyntisiä vihitään ja siunataan, mutta homosyntisiä ei vihitä, eikä siunata?

Tiedättehän, suurin osa heteropariskunnista, jotka saavat kirkolliset häät/vihitään kirkossa, ovat ihmisiä, joita ei Jumala kiinnosta, eikä Raamattu, eikä Raamatun mukaiset syntikäsitykset. He tekevät iloiten ja nautiskellen syntiä elämässään, eikä heillä ole pienintäkään aikomusta kokea tekevänsä syntiä, vaan pitävät kaikkea jokapäiväistä Raamatun vastaista elämäänsä luonnollisena nautintonaan ja etuoikeutenaan. Ja, heitä kirkko siunaa ja vihkii mitä suuremmalla hartaudella :)

Tämän hetkinen kirkon käytäntö:
Kirkko vihkii ja siunaa ihmisiä, jotka aktiivisesti tekevät kirkon syntikäsitysten mukaista syntiä ja jotka eivät hitustakaan Raamatusta tai Jumalasta välitä. Kirkko ei vaadi heiltä synnin tekemisen lopettamista siunauksen ja vihkimisen ehtona. Kirkolla on näille syntisille kuitenkin yksi ehto: heidän on oltava heteroita.

Onpa siis ristiriitaista, kun kirkko ei siunaa ja vihi homopareja ja vetoaa tässä homojen syntisyyteen. Onhan se nyt selvää, että uskovaiset homot tekevät vähemmän kirkon syntikäsitysten mukaista syntiä elämässään kuin tekevät heterot, jotka uskossa eivät ole! Ja, siitä huolimatta näitä heteroita vihitään kai joka viikko Suomen kirkoissa, mutta syvästi uskovaisia homoja ei! Mitä epäjohdonmukaisuutta ja epäloogisuutta!

Kirkko harjoittaa tietoista ja aktiivista vähemmistöseksuaalien syrjintää:

Kirkko vaatii omiin tulkintoihinsa perustuvien Raamatun käskyjen ja syntikäsitysten noudattamista vain homoilta, mutta heteroilta kirkko ei sitä samaa vaadi: heterosyntisiä siunataan ja vihitään, homosyntisiä ei siunata ja vihitä.

Jos kirkko haluaa lopettaa vähemmistöseksuaalien tietoisen syrjinnän, sen tulee joko

A. alkaa siunata ja vihkiä homopareja ja lesbopareja
tai
B. lopettaa siunaamasta ja vihkimästä heteropareja, jotka eivät ole osoittaneet toimivansa elämässään Raamatun syntikäsitysten vaatimusten mukaisesti

Jos kirkko alkaisi toimia B-vaihtoehdon mukaan, silloin kirkon tulisi perustaa jonkinlainen Syntikomissio seurakuntiin. Syntikomissio seuraisi ihmisten elämää: noudattavatko he Raamattua vai eivät. Jos heterot noudattavat Raamatun syntikäsityksiä (ts. eivät tee kirkon mielestä syntiä aktiivisesti ja tietoisesti), silloin heidät voitaisiin vihkiä avioliittoon. Mikäli nämä heterot tekevät tietoisesti Raamatun vastaisia tekoja, silloin heitä ei vihittäisi avioliittoon.

No, selväähän on, että kirkko ei halua mennä keskiaikaiseen toimintatapaansa takaisin ja perustaa Syntikomissiota – luojan kiitos ;). Siksi kirkolle jää, loogisesti, vain vaihtoehto A: vähemmistöseksuaaleihin tulee soveltaa samoja vaatimuksia kuin heteroihinkin, ts. heitä voidaan vihkiä ja siunata siitä huolimatta, että he tekevät tietoisesti Raamatun vastaisia tekoja kuten suurin osa suomalaisista vihittävistä heteroistakin tekevät.

Nyt kirkko soveltaa Raamatun vaatimuksia ihmisiin valikoiden: homoilta vaaditaan elämää, jossa he eivät tietoisesti harjoita synnin tekemistä, ja heteroilta ei tätä vaadita, vaan heidät siunataan ja vihitään huolimatta siitä, että he tekevät tietoisesti syntiä.

On kestämätöntä ja ristiriitaista kieltää homoilta siunaus ja vihkiminen perusteella, että he toimivat tietoisesti Raamatun vastaisesti, kun yhtäaikaisesti heteroilta ei siunausta ja vihkimistä kielletä samoin perustein.

Minähän itse olen sitä mieltä, että kristilliset käsitykset synnistä perustuvat aina Raamatun tulkintoihin. Ja, uskontokeskustelussa Irina Krohn aiheellisesti kysyikin fundamentalistikristityiltä, että mikä ihme heidät oikeuttaa oman subjektiivisen Raamatun tulkintansa soveltamisen toisiin ihmisiin. Siihen eivät fundamentalistikristityt kyenneet järjellisesti vastaamaan. Eivätkä he koskaan siihen kykenekään järjellisesti vastaamaan.

Eilisessä keskustelussa arkkipiispa Paarma sanoi, että kirkon suhtautuminen homouteen ei tule muuttumaan, vaan muutos vaatii kymmenien vuosien prosessin. Hän siis on jo nyt, etukäteen, päättänyt, että kirkon asettama seksuaalisuutta tutkivan ryhmän työ ei tule muuttamaan homouteen suhtautumista kirkossa. Jos tutkimustyön ei sallita johtaa muutoksiin, niin miksi sitten tehdään tutkimustyötä? Voiko yksi mies päättää niin paljon? Onko Suomen ev.lut. kirkko kuin katolinen kirkko: yksi mies päättää, ja muut noudattavat hänen tahtoaan?

Ja, se mitä mieltä minä olen Raamatun ns. jumalallisesta luonteesta tai alkuperästä, jää tästä kirjoituksesta ulkopuolelle ;) Niin ollen en tässä ole ottanut kantaa syntikäsitysten perusteisiin laisinkaan. Kiinnitän vain huomiota kirkon harjoittaman toiminnan epäjohdonmukaisuuteen siinä, että kirkko vaatii syntikäsitystensä noudattamista vihkimisen ehtona vain homoilta, mutta heteroilta sitä ei vaadita.
Mielipiteeni ja analyysini käsitteestä synti – ne jätän hulppeasti tässä pois, kuten myös mielipiteeni Jumalasta, Jumalan olemassaolosta ja muusta sen kaltaisesta ;)

Vaan, sen kirjoitan, että kaikki syntikeskustelut tulisi aina perustua keskustelijoiden tietoisuuteen siitä, että käsitys synnistä on inhimillinen eikä jumalallinen, sillä nämä käsitykset perustuvat Raamatun tulkintoihin, ja kuvitelmiin (toiveisiin, pelkoihin etc.) Jumalan käsityksistä, eivätkä ne siten suinkaan ole Jumalan käsityksiä, eivätkä edusta Jumalan käsityksiä.

Lesbot ja sinkut äiteinä

Kansanedustajien viime aikaiset Eduskunnassa lausutut puheenvuorot lesbojen ja ns. itsellisten naisten äitiyttä koskien hämmentävät. Myönteisesti suhtautuvia edustajia on eniten Vihreiden, Vasemmistoliiton ja ehkäpä Kokoomuksen piireissä. Keskustan ja Kristillisten edustajilta löytyvät kielteiset asenteet. Sdp:n edustajat eivät paljonkaan tästä aiheesta puhele – liekö odottavat, että saisivat äänestäjiltä jollakin tavoin vinkin, mitä mieltä tulisi olla, jotta tulisivat seuraavissakin vaaleissa valituiksi?

Mikä tässä järkyttää, niin keskustalaisten ja kristillisten asenteet ja argumentoinnit. En tiennyt aiemmin, että keskustalaisten politiikkaa määrää Kirkkohallitus, ja Luoja ja Jumala ja Luojan luoma luonnonmukaisuus… Nekin keskustalaiset, jotka elämässään eivät ole ilmentäneet Jumalan tai Luojan tahtoa etsivänsä, ovatkin nyt yhtäkkiä vetoamassa Jumalaan, Luojaan ja Kirkkohallitukseen, kun kysymyksessä on lesbojen ja sinkkujen äitiys! Ja ne, jotka eivät ole elämässään juuri ilmentäneet luonnonlakien ja luonnonmukaisuuteen pyrkimystä tai niihin ja niiden varjelemiseen kiinnostusta (vaan ehkäpä jopa päinvastoin), nyt puhua pälättävät puutaheinää epäluonnonmukaisuudesta ja luonnon laista halutessaan evätä sinkuilta ja lesboilta äitiyden! Todella ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia persoonia nämä kansanedustajat!

Keskustalaisten ja kristillisten kielteiset asenteet lesbojen ja sinkkujen äitiyteen eivät perustu järjellisiin argumentaatioihin. Useat keskustalaisista ilmaisivat kielteisen kantansa lesbojen ja sinkkunaisten äitiyteen vetoamalla Kirkkohallituksen lausuntoon. Suomen ev.lut. kirkon kirkkohallituksella onkin siis ratkaisevat osuus keskustalaisessa politiikassa! Ja, se järkyttää. Onko Suomi todella maa, jonka Eduskunnassa on vakavasti sekoitettu teokratia ja demokratia: kansalaisten elämästä päätetään sen mukaan, mitä Kirkkohallitus on lausunut?! Miten tämä voi olla mahdollista?!!! Kyllä yhteiskunnallisten asioiden päättämisen tulee perustua aivan muihin tekijöihin ja asioihin kuin siihen, mitä Kirkkohallitus lauselmissaan lausuu!

Kirkkohallituksen lausuntohan ei merkitse kirkon jäsenten mielipiteitä. Kuten muistamme, jopa kolme piispaa ilmaisivat olevansa eri mieltä Kirkkohallituksen ko. lausunnon sisällöstä. Keskustalaiset ja kristilliset eivät seuraa sitä, mitä kirkon jäsenet ajattelevat, vaan he seuraavat ja toistavat papukaijoina, ajattelematta omilla aivoillaan, Kirkkohallituksen esittämää lauselmaa – joka siis eroaa useimpien kirkon työntekijöiden ja kirkon jäsenten mielipiteistä.
Mitä on tämä alistuminen Kirkkohallituksen kannanottoon? Miksi Keskusta on sidoksissa Kirkkohallituksen näkemyksiin, eikä kuuntele ihmisiä? Todella mielenkiintoinen kytkös, jonka olemassaolo paistaa voimakkaasti esiin keskustalaisten kansanedustajien puheenvuoroista.

Kansanedustajien argumentoinnit lesbojen ja sinkkunaisten äitiyttä vastaan olivat muutoinkin irrelevantteja, ja perustuivat pitkälle subjektiivisiin oletuksiin metafyysisen luojan, jumalan tai metafyysisen luonnonlain olemassaolosta. Järkyttävää luettavaa: nämä kansanedustajat eivät tee päätöksiään asiatietoihin ja järjelliseen ajatteluun perustuen, vaan luoja sanoo-jumala tarkoittaa ja Kirkkohallitus ilmaisee –periaatteiden perusteella. Onkohan Pertti Salovaara ainoa keskustalainen, joka ei vielä ole alistunut noudattamaan Kirkkohallituksen määräysvaltaa keskustalaisessa politiikassa, vaan ajattelee järjellisesti omilla aivoillaan?

Keskustalaiset ja kristilliset puheenvuoroissaan jopa vainoharhaisesti maalailevat yhteiskunnan tuhoa, jos lesbopareille ja sinkkunaisille sallittaisiin äitiys. Että nämä kansanedustajat elävät joissakin harhamaailmoissa kuvitellen, että maa, jossa vuosittain lesboille syntyy noin kymmenisen lasta, joutuu perikatoon kaikin tavoin…. Tällaisin mielikuvituksellisin perustein he ovat päättämässä valtion asioista, joihin tarvittaisiin tietoista älyä, harkitsevaisuutta ja ajattelukykyä enemmänkin kuin mielikuvitusta ja mielikuvitukseen uskomista! Ja, he eivät edes katso realismia: joka tapauksessa lesboille syntyy lapsia – tehtiin hedelmöityshoitolaista minkälainen tahansa.

Luoja/Jumala loi asiat ja on luonnotonta ts. epäluonnonmukaista, että lesboille ja sinkuille annettaisiin hedelmöityshoitoja. Sanovat keskustalaiset ja kristilliset. Mutta – he eivät huomioi, että yhtä luonnotontahan on hedelmöityshoitojen antaminen heteropareillekin! Sillä hedelmöityshoitohan on kaikkea muuta kuin luonnon menetelmä – annettiin sitä kenelle tahansa! Epäloogista siis vedota luonnonmukaisuuteen tai luonnonlakeihin, kun päätetään hedelmöityshoitojen sallimisesta ja kieltämisestä!

Ja tämä sisällyksetön jauhanta siitä, että lapsella on oikeus isään. Nimittäin, luettuani kansanedustajien argumentoinnit tästä aiheesta, voin vain todeta, että niissä ei ole loogista sisältöä eikä johdonmukaisuutta perusteltaessa sitä, että vuosittain muutamilta kymmeniltä lesboilta kiellettäisiin hedelmöityshoidot. Nämä edustajat vain käyttävät ko. lauselmaa hokemana, ja sisältö ei puolestaan liity itse aiheeseen. Toisin sanottuna, lapsella on oikeus isään –hokemalla ainoastaan ilmaistaan lesbojen ja sinkkunaisten vastustamista, eikä suinkaan sitä, että lapsella olisi oikeus isään.

Muiden puolueiden edustajat (sekä Salovaara) ovat kerta toisensa perään esittäneet faktaa siitä, että lapsella on oikeus isään –lauselma ei ole sopiva perustelemaan lesbopariskuntien äitiyden kieltämistä. Jos fokuksena on ajatus, että lapsella on oikeus isään, niin silloin olisi syytä tarkastella niitä seikkoja, joihin tämä lauselma liittyykin:

Synnyttäneistä naisista yli 40 % ei ole avioliitossa. Ja, joka kymmenennellä lapsella ei ole merkintää isästä väestörekisterissä. (Vuoden 2004 mukaan)
Jos hedelmöityshoitojen avulla syntyneet lapset saavat oikeuden tietää biologisen isänsä nimen, silloin hedelmöityshoitojen avulla maailmaan saatetuilla lapsilla on oikeuksia, joita joka kymmenennellä luomulapsella ei Suomessa ole. Miksi keskustalaiset ja kristilliset tahtovat hedelmöityshoidoilla syntyvät lapset saavan tietää isästään, eivätkä he vähääkään välitä, eivätkä koskaan ole kampanjoineet joka kymmenennen heteronaisen lapsen puolesta, joilla ei ole mahdollisuutta eikä lain suomaa oikeutta koskaan saada tietää isäänsä? Perinteisin keinoin syntyville lapsille ei siis tahdota taata oikeutta tietää isästään (koskee joka kymmenettä lasta), mutta tämä haluttaisiin hedelmöityshoidoilla alkuun saatetuille lapsille väkisin antaa… Kristilliset ja keskustalaiset eivät ole millään tavoin perustelleet, miksi perinteisin yhdyntämenoin syntyneiden lasten ei tarvitse saada oikeutta tietää isästään, ja miksi sitten hedelmöityshoidoilla syntyneille olisi välttämättä tämä oikeus annettava. He eivät todellakaan johdonmukaisesti ajattele lasten etua.

Väestörekisterin kirjanpidon mukaan avioliitossa elävä mies ja nainen, joilla on lapsi/lapsia ei ole Suomessa yleisin perhemuoto. Avioerojen, yksinhuoltajien ja avoliitossa elävien lukumäärä on huomattava. Sinkkujen lukumäärä edelleen kasvaa. Homopariskuntien ja lesbopariskuntien avoliitto lukumäärät kasvavat, ja ehkä myös kasvavaa on heidän avioliittojensakin lukumäärät.

Keskusta ja kristilliset elävät 30 vuoden takaisessa Kirkkohallituksen idealisoimassa haavemaailmassa, eivätkä tämän hetkisessä nyky-yhteiskunnassa. He eivät ymmärrä, että lait ovat vanhentuneita niin monin kohdin, koska perheet eivät enää olekaan vanhanajan ideaaliperheitä, vaan aivan toisenlaisia kuin vanha ideaali olettaa. Yhteiskunnassa monet asiat ovat edelleen tuon vanhentuneen perheideaalin mukaisesti lainsäädännöllisesti määriteltyjä. Siten nämä määritelmät ovat vanhentuneita, eivätkä vastaa kansalaisten tämän hetkisiä tilanteita. Lainsäädäntö laahaa järkyttävällä tavalla realismin, ihmisten arkipäivän tarpeiden, perässä. Ja Keskusta sekä kristilliset näköjään, eduskunnassa käyttämiensä puheenvuorojen perusteella, pyrkivät siihen, että lainsäädäntö pysyisi yhä edelleen vanhentuneena, eikä vastaisi niitä tilanteita, missä kansalaiset elävät. Kansalaiset halutaan jättää heitteille, ja oman onnensa nojaan.

Eduskunnassa puheenvuoroissaan mielikuvitukseen, yksipuoliseen tietoon ja yksipuoliseen reflektioon, metafyysiseen jumalaan tai luojaan, mielikuvitukselliseen luonnonlakiin ja Kirkkohallitukseen asenteensa ja kansaa koskevat päätöksensä perustavia kansanedustajia ovat mm.:
Sari Essayah /kd, Riikka Moilanen-Savolainen /kesk, Lauri Oinonen /kesk, Lyly Rajala /kok, Seppo Lahtela /kesk, Päivi Räsänen /kd, Eero Reijonen /kesk, Esko Kiviranta /kesk, Matti Kangas /vas, Eero Akaan-Penttilä /kok, Nils-Anders Granvik /r, Inkeri Kerola /kesk, Tapani Tölli /kesk, Leena Rauhala /kd, Kyösti Karjula /kesk, Toimi Kankaanniemi /kd
Kari Kärkkäinen /kd, joka sanoi lesboperheiden olevan perheiden irvikuvia. Onkohan lesbojen lapsista kiva kuulla, että he ovat perheen irvikuva? Näin Kärkkäinen antaa kansalaisille mallia ja esikuvaa siihen, miten sateenkaariperheitä nimitellään pilkaten :(

Eduskunnassa puheenvuoroissa järjellistä ajattelua, tiedon hankintaa ja älyllistä tiedon käsittelyä, faktoihin perustuvaa loogista ajattelua löytyy mm. seuraavilta kansanedustajilta:
Sirpa Asko-Seljavaara /kok
Oras Tynkkynen /vihr
Outi Ojala /vas
Pentti Tiusanen /vas
Anne Holmlund /kok
Kirsi Ojansuu /vihr
Minna Sirniö /vas
Erkki Virtanen /vas
Anni Sinnemäki /vihr
Jyrki Kasvi /vihr
Tarja Cronberg /vihr
Pertti Salovaara /kesk
Anneli Kiljunen /sd
Satu Taiveaho /sd