Annie Leibovitz

Annie Leibovitz syntyi 1949 Connecticutissa, Usassa. Hän alkoi valokuvata 1960-luvulla.

Hänen uransa lähti käyntiin ja nousuun vuodesta 1970, jolloin hän aloitti Rolling Stonen -lehden kuvaajana.

Leibovitzin kuvat, muotokuvat ja henkilökuvat, pysäyttävät ihanan totaalisesti. Niitä ei voi selittää. Niitä ei voi selittää sanoin tyhjiksi. Niitä voi vain katsoa, ja tuntea itsessään, paljon ja hyvin.

Hänellä on kyky havaita hetkessä oleellinen. Ja, kyky taltioida se kameralla.

1988 Leipowitz meni kuvaamaan kirjailijafilosofi Susan Sontagia (1933 - 2004) tekeillä olevan kirjan Aids and its metaphors, tähden. Leibovitz on kertonut myöhemmin kyseisestä Sontagin ja hänen ensimmäisestä tapaamisestaan, että he tapasivat päivällisellä ravintolassa. Ja, hänen edessään istuvan Sontagin vaikutus oli niin voimakas, ettei Leibovitz ollut kyennyt juuri edes puhumaan hänelle.

Sontag oli sanonut Leibovitzille tuossa heidän ensimmäisessä kohtaamisessaan, että "Olet hyvä valokuvaaja, mutta sinusta voi tulla vieläkin parempi".

Siten heidän rakkaussuhteensa sai alkunsa.

Kun Sonntag sairastui ja teki kuolemaa, Leibovitz oli ja eli hänen rinnallaan. Ja, ikuisti vuoden verran kamerallaan kuolemaa tekevää rakastaan, Susan Sontagia.

Netistä en juuri löydä näitä kuvia - ja ymmärrän sen. Ehkä ne kuvat ovat kuitenkin niin arvokkaita, että ne pitää katsoa näyttelyssä, ja kirjasta, eikä netissä.

Eräs näistä Leibovitzin ottamista Susan Sontagin sairauskuvista on netissä Michele Norrisin artikkelissa New Leibovitz Collection Reveals Personal Side.

Ylimmäinen kuva sivulla. Klikkaa sitä saadaksesi kuva suuremmaksi näytölle:

Susan Sontag joutui toukokuussa 2004 niin huonoon kuntoon, että teki jo kuolemaan. Hänet siirrettiin Seattleen saamaan syöpähoitoa, joka ei kuitenkaan tehonnut toivotulla tavalla. Joulukuun puolessavälissä Annie siirsi Susanin ambulanssilentokoneella takaisin New Yorkiin. Annie otti edellä viittaamani kuvan tuossa hetkessä: Susania siirretään paareilla ambulanssilentokoneeseen. Susan kuoli pian tämän kuvan ottamisen jälkeen: Joulukuun 28. päivänä.

Minussa hiljentyy paljon tuon kuvan äärellä. Se on niin paljas ja koruton. Ja, se on arvokas, kauneudessaan herkkä: Susan Sontag on siinä arvokas. Kaiken sen lentokentän arkirealismin keskellä onkin yhtäkkiä jotakin niin arvokasta ja kauneudessaan hentoa. Hentoa ja herkkää. Todellista... Leibovitzin ottamassa kuvassa Sontag on arvokas, rakas, ja se välittyy katsojalle. Katsoja tuntee herkkyyden itsessään.

Kosketus. Katsoja tuntee hellän, hyvää tekevän kosketuksen jossakin itsessään.

Leibovitz hautasi Sontagin Pariisiin, Sontagin toivomuksen mukaan.

Kaksi vahvaa ja herkkää naista, joilla molemmilla oli omat persoonalliset äänensä. Ehkä heidän äänensä olivat joskus, joissakin asioissa samankaltaiset. Siltä minusta tuntuu, kun ajattelen Sontagin teoksia, ja Leibovitzin kuvia. Sontag vaikutti mm. siihen, että Leibovitz kuvasi vuonna 1993 sodan aikana Sarajevossa uskomattoman koskettavia kuviaan. Sontag oli muun muassa myös mukana kirjoittajana Leibovitzin valokuvakirjassa Women, 1999.

Kun kuoleman todellisuus tuli heidän elämäänsä ikääntymisen ja sairastamisen kautta, niin.

Vuonna 2001 Leibovitz synnytti ensimmäisen lapsensa. Hän oli tuolloin 52-vuotias. Ja, vuonna 2005 hän jälleen synnytti. Leibovitz sai kaksoset, joille hän antoi nimeksi Susan (Susan Sontagin mukaan) ja Samuelle (oman isänsä mukaan).

Heidän, ja Leibovitzin ratkaisut lapsista ja äitiydestä, tuntuu minusta niin levollisen hyvältä... Lapsissa jatkuu myös Susanin elämä monin tavoin - siitä olen sisimmässäni vakuuttunut...

Sanon: Leibovitzin kuvat ovat paljaita.
Sitten kysyn: Vai olenko minä paljas?
Ehkä tiedostan vain sen, että jokin on aitoa. Se on se, josta käytän sanaa paljas.
Leibovitzin kuvat tekevät katsojasta paljaan?

Ehkä hänen kuviensa paljaus koskettaa ihmisessä jotakin, jonka yltä hiljaa, hyvää tekevästi, katoaa verhot pois - ja muuttuu myös paljaaksi...

Muotokuva, joka muutti maailmaa monin tavoin: Demi Moore 1991.
First Lady 1999.
Perheväkivallan uhri 1999.
Louise Bourgeois.

Kuva John Lennonista ja Yoko Onosta samana päivänä, jolloin Lennon ammuttiin 8.12. 1980.

American Music.

Muotokuvia.

Leibovitzin urasta enemmän Wikipediasta.

Yhdeksän kuvaa kirjasta Women postauksessa Annie käy töissä.

Vääksyn kanavan ympäristön kansallinen arvo?

Vääksyä sanotaan Asikkalan keskukseksi. Asikkala puolestaan on Päijät-Hämeessä. Lahdessa vierailleet, ja asuvat, tietävät, että Lahti sijaitsee suuren Vesijärven rannalla. Veneellä Vesijärveltä pääsee Päijänteelle esimerkiksi Vääksyn kanavaa pitkin. Tämä yksisulkuinen 1,3 km pitkä kanava rakennettiin jo vuosina 1868-1871. Asikkalan markkinoista on tehty lauluja, tai tarinoita, joten ainakin nimenä Asikkala on ympäri Suomea tuttu.

Vääksyn kanavan ympäristö on matkailijalle miellyttävä elämys. Se on elämys sellaiselle, joka ei ole koskaan edes kokenut tai nähnyt maantien nousevan edestään psytysuoraan ylös päin kuten kanavalla käy, kun vene päästetään kanavaa pitkin Vesijärveltä Päijäntelle päin, tai päinvastoin. Sillä, totisesti, kaikkialla Suomessa ei tällaisia pieniä, mukavia kanavia olekkaan.

Kanavan vierellä, autotien varrella, on pienoinen Kanava kahvila. Ja, kauniilla säällä ihmisiä istuksii sen edessä kahvittelemassa, tai muita virvokkeita nauttimassa. Ympäristössä retkeilevät veneilijät (siellä on mukava vierasvenesatama, jossa autoilla matkailijatkin pistäytyvät syömässä tai lepäilemässä), autoilijat, kanooteilla meloskelevat, luontoelämyksiä polkuja ja metsiä vaeltelevat, golfin pelaajat...

Ja, koko hieno kanavan ympäristö. Millaista vanhaa kulttuurihistoriallista maisemaa se onkaan! Kanavan ja Vääksyn joen ympäristössä on vielä joitakin vanhoja, vanhoja kulttuurihistoriallisesti upeita rakennuksia. Ja, eivät ainoastaan rakennukset tee paikasta kulttuurihistoriallisesti tärkeää, vaan myöskin se, miten rakennukset ovat sijoitettuna suhteessa luontoon: jokeen, järveen ja puihin, pensaisiin.... Ihmisen muokkaama pienen maalaiskylän luonto arvokkaine rakennuksineen on kesäiselle matkailijalle hieno pysähdyspaikka johonkin sellaiseen menneeseen, vanhaan, jossa esteettiset arvot huomioitiin, kun ihmiset elivät ja rakensivat ympäristöään luonnossa.

Oletan tuon osan vanhaa Vääksyä olevan jopa Ympäristöministeriölle tuttu sen kulttuurihistoriallisen arvonsa tähden. Ja, siitä huolimatta sikäläinen Ympäristölautakunta on nyt yhtäkkiä runnonut lävitse päätöksen: kulttuurihistoriallisesti arvokkaan Myllymuseon viereen rakennetaan nelikerroksinen asuinkerrostalo!

Siellähän siis oikeastaan päätettiin parikin seikkaan, kun tällaisen kerrostalorakennushankkeen päättivät hyväksyä:

1) Kulttuurihistorialle viis, sillä aina on ihmisiä, jotka haluavat maksaa siitä, että pääsisivät asumaan upeaan maisemaan.

2) Viis siitä, että kanava ympäristöineen on kaikkein merkittävin matkailukohde Vääksyssä, sillä mitäpä sitä matkailijoista, kun on kerrankin mahdollisuus pilata ainoa matkailukohde!

Etelä-Suomen Sanomissa 19.7. jutussa, Kanavan kerrostalo nostaa vastarintaa, kerrotaan ympäristölautakunnan puheenjohtajan Tommi Piekkolan (keskusta) olevan sitä mieltä, että museon ympäristö on rumaa ryteikköä. Hänen mielestään siis ympäristö kaunistuu, kun siihen rakennetaan nelikerroksinen, kaunis kerrostalo. Vaikuttaneekohan hänen näkemyksiinsä se, että hän itse on rakennusalan yrittäjä? Lehden jutussa Piekkola vakuuttaa, että "hän ei liity mitenkään tämän hankkeen rakentajaan" - joten sellaisia kytköksiä ei sitten, onneksi sentään, tässä ole...

Sikäläinen ympäristölautakunta ei siis ajattele asiaa edes elinkeinoelämän kannalta metriäkään pidemmälle! Jos Vääksyssä todella haluttaisiin kehittää kanavaympäristöä ja vanhan, upean, myllymuseon ympäristöä ns. hyötykäyttöön, olisi siellä tehty toisenlaisia suunnitelmia.

Parasta, mielestäni olisi, jos tuolle alueelle, johon aiotaan nyt rakennetaa kerrostalo, ei rakennettaisi kerrostaloa, vaan sille paikalle siirrettäisiinkin muutama vanhaa aittaa. Jostakin löytyisi varmasti ostettavaksi vanhoja hirsiaittoja, jotka purkaa ja uudelleen rakentaa. Näihin aittoihin voisi sijoittaa kahvilaravintolan, myyntipisteitä, kalastuslupien myyntiä, Tourist Service -infopistettä ja paljon muuta, josta olisi iloa ja hyötyä niin matkailijoille kuin paikallisillekin. Ja, ennen kaikkea, ympäristö säilyisi arvokkaana ja sellaisena, että se jatkossakin vetäisi ulkopaikkakuntalaisia sinne, ja olisi kaikkien ihmisten käytössä (eikä vain kerrostaloasukkaiden yksityispihaa).

Ei ulkopaikkakuntalaisia (matkailijoita) kiinnosta matkustaa Vääksyn kanavalle katsomaan asuinkerrostaloa. Jos siihen asuinkerrostalo rakennetaan, miksi sinne enää viitsisi mennä? Niitä kerrostaloja näkee kyllä joka kaupungissa ja taajamassa muutenkin. Tuntuisi vain pahalta mennä Vääksyn kanavalle jossa törröttäisi kerrostalo pilaamassa upean maiseman myllymuseon ympäristöstä...

Miten ihmeessä tällaista pääsee tapahtumaan vielä 2000-luvulla, että pilataan niinkin arvokas kulttuurihistoriallinen kohde?

Vuonna 1997 kunta oli kauaskatseisempi kanavaseudun kehittämissuunnitelmassa kyseinen, nyt kerrostalolle raivattava alue, katsottiin yhtenäiseksi matkailuhankkeiden alueeksi, myllymuseon kanssa. Ilmeisesti kunta ei viitsinyt sitten kehittääkään aluetta matkailun suuntaan, tai yksinkertaisesti: siellä ei ole ollut tarpeeksi luovia ihmisiä kehittämässä sitä, koska nyt yhtäkkiä alueelle rakennetaankin maiseman pilaava nelikerroksinen asuinkerrostalo?

Sikäläiset ihmiset kyllä vastustavat hanketta. Heillä on kerrostalon rakentamista vastustavassa adressissa nimiä jo päälle 2000. Myllymuseon ihmisetkään eivät halua kerrostaloa arvokkaan museorakennuksensa viereen, kertoi Etelä-Suomen Sanomat 19.7. jutussa

Valitusaika ympäristölautakunnan päätöksestä menee umpeen ensi viikolla, torstaina. Aikaa ei ole enää paljon...

Hämmästyttää, kun Ympäristöministeriökään ei ole tehnyt mitään keskeyttääkseen tätä kerrostalorakennushanketta, jotta kyseistä hanketta arvioitaisiin uudelleen kansallisen kulttuurimaiseman mahdollisen tuhoutumisen kannalta.

Kukaan ei tunnu tekevän mitään, vaan tämä pääsee tapahtumaan todella...

Mitä sitä voi tälle asialle tehdä, kun ei satu olemaan vääksyläinen tai asikkalalainen? Kun joutuu vaan katsomaan, kun jostakin lyhytnäköisestä päähänpistosta johtuen tuhotaan jälleen yksi kulttuurihistoriallisesti arvokas alue...

Hector, Buffy, Kaustiset ja mä

Kaustisen Kansanmusiikkijuhlat pidettiin ensimmäisen kerran 40 vuotta sitten. Silloin olivat puitteet olleet pienehköt, mutta soittajat ja kuuntelijat innostuneita - vaikka, ravintoloita olikin ollut vain yksi. Kyseisellä ensimmäisessä juhlassa oli mukana myös esiintyjänä aloitteleva artisti, Hector. Hector oli saanut levytyssopimuksen biisiin, jonka hän oli suomentanut Baffy Sainte-Marien kappaleesta Universal Soldier. Tätä, Palkkasoturit biisiä, ja muitakin, tuo nuori artisti kitaransa säestyksellä lauleskeli.

Tänä vuonna Kaustisen kansanmusiikkijuhlat olivat 40. kerran. Ja, juhlat huipentuivat liikuttavaan nostalgiaan. Hector oli ilmoittanut lopettavansa keikkailemisen. Ja, hän palasi Kaustisen Kansanmusiikkijuhlille: sinne, missä aloitteli uransa, hän palasi sitä myös lopettamaan. Eikä siinä kaikki: hänen jälkeensä esiintyi Buffy Sainte-Marie - ja Hector itse esitteli hänet yleisölle.

Hectorin ja Sainte-Marien konsertissa oli osallisena noin 14 000 maksanutta ihmistä (ja varmasti joitakin tuhansia niitä, jotka ilmaiseksi pääsivät paikalle). Tunnelma oli, aivan oikeasti, melkeinpä käsinkosketeltavaa. Esiintymislavan eteen istui rauhallisesti niin paljon ihmisiä (keski-ikäisiä suurin osa) kuin mahtui. Istuttiin, ei seisty, jotta muutkin näkisivät lavalle. Katsomot ja rinteet olivat täynnä ihmisiä. Kaikki eivät mahtuneet katsomaan lavalle, ja sadat (tai tuhannet) katselivat konsertteja screeniltä istuen rinteessä tai ravintsemuspaikoissa.

Hector tuli lavalle akateemisen vartin myöhässä. Ja, lavan etureunassa istui kitaristi Peter Lerche ja toisella sivustalla hänen vaimonsa Pauliina Lerche soittaen viehättävän iloisesti kannelta ja viulua. (Hectorin jäähyväiskiertueella on sama bändi kokoonpanona, jotta käykäähän nostalgisoimassa ihmiset sitten syksyllä Hectorin ja mainioiden muusikoiden parissa) Ja, Hector otti yleisönsä, sillä yleisö oli odottanut saavansa jakaa tämän hetken Hectorin kanssa, ja laulaa hänen laulujaan siten, että hän itse on siinä ja laulaa.

Hector oli lavalla aidosti hämillään... Hän sanoi jotensakin tähän tapaan, ettei ole vielä oikein toipunut tai käsittänyt, että tänne kertyi näin suuri yleisömäärä (yleisömäärä oli, muuten, Kaustisten ennätys). Hän oli liikuttunut. Ehkä hän ei ollut etukäteen tajunnut, että häntä tulisi kuulemaan 14 000 ihmistä ilman, että muita mestareita olisi hänen rinnallaan. Toisaalta, hän hymyssä suin sanoi tyyliin, että no nythän tänne Kaustiselle tosiaan kannattaa tullakin enemmältikin ihmisiä, kun on jo vihdoin kapakoitakin enemmän kuin yksi kuten silloin 40 vuotta sitten :) Hän sanoi ääneenkin sen, että täällä Kustisella hän aloitti, ja täällä hän nyt lopettelee...

Yleisö tuli häntä kuuntelemaan paikkaan, jossa hän aloitti uraansa, ja nyt on lopettamassa samassa paikassa esiintyjän uraansa. Yleisö halusi laulaa hänen kanssaan hänen laulujaan. Sillä tavoin osoittaa hänelle, miten merkityksellisiä hänen biisinsä ovat olleet, ja ovat.

Hector kyllä sanoi, että hän voisi joskus tulla Kaustiselle muulloinkin, vaikka olisi lopettanutkin suurilla lavoilla keikkailemisen... Se oli salaperäinen viittaus siihen, että Kaustisen tunnelma ja kansanmusiikki häntä yhä vetävät ja hänelle merkitsevät... Ehkäpä hän siis tulee joskus jotenkin olemaan tekemisissä ja mukana myös kansanmusiikin kanssa - tavoilla tai toisilla... Ehkä jammailemaan tai esiintymään kapakassa... Saamme sitten nähdä ja kuulla sen...

Odotin Sainte-Marieta enemmän kuin Hectoria. Tuota intiaaninaista, jonka biisejä olin kuunnellut varhaismurrosikäisestä alkaen. Jonka ääni oli minulle niin tuttu, mutten ollut koskaan nähnyt häntä livenä. Ja, istuin lähellä lavaa. Hector tuli lavalle ja alkoi laulaa Palkkasoturia. Sitten hän kertoi jotakin siitä, mitä Sainte-Marien musiikki on hänelle merkinnyt. Hector kertoi (istuin tosi lähellä ja näin sen, miten Hectoria itseäänkin tässä kohden jännitti), että nyt hänellä on suuri kunnia, paitsi se että on saanut tavata vihdoin Sainte-Marien, myös esitellä hänet meille ja pyytää lavalle. Ja, sitten hän yhtäkkiä oli siinä, niin pienen matkan päässä, edessäni. Tuo 66-vuotias pieni intiaaninainen mustissa piukoissa farkuissaan ja vartalonmyötäisessä tummassa puserossaan. Siinä hän oli, liikkui ja näytti, noin 30-vuotiaan kroppaiselta naiselta.

Hän aloitti, luonnollisesti, kappaleella The Piney Wood Hills.

Sainte-Marie esitti useita yli 20 vuodenkin takaisia tuttuja vanhoja biisejään. Medialle hän oli aiemmin kertonut, ettei tulisi laulamaan Hectorin kanssa duettona Universal Soldieria, sillä hänen mielestään se biisi ei ole duetto. Ja, oikeasti, vaikeahan sitä on duettona kuvitellakaan. Kyseisen biisinsä hän esitteli tähän tapaan: "Nyt vanha biisini, jonka teille on antanut Hector..." Se oli niin liikuttavan kauniisti sanottu, sillä Hectorhan sen hänen biisinsähän meille antoi. Ja, toki Sainte-Marie lauloi kitaralla itseään säestäen myös biisin Until It's Time for You to Go, jonka on levyttänyt yli 200 artistia ja ainakin 17 eri kielellä. Kuten myös biisit Indian Cowboy on the Rodeo, ja muuta vastaavaa vanhaa. Hän esitti myös aivan uusia kappaleitaan. Ja, mainosti sitä, että niitä saa hänen nettisivuiltaan.

Hän on sellainen pieni nainen, josta lähtee suuri persoonallinen ääni. Hänen vibraattonsa on Cree-intiaanien vibraatto. Ja, hänen laulunsa hei hou hou hoo on aito intiaanin laulu.

Sainte-Marie julistaa. Hän on julistanut jo nelisen kymmentä vuotta. Ja, pyrkinyt parantamaan intiaanien oloja. Intiaanithan sullottiin reservaatteihin. Ja, jenkit suhtautuvat heihin kuten suomalaiset romaaneihin: heitä ei aivan hyväksytä tasavertaisina kansalaisina enemmistön joukossa, vaan oman vähemmistönsä edustajina.

Reservaateissa intiaanit ovat kadottaneet identiteettinsä. Heitä ei hyväksytä valtaväestöön ja toisaalta he ovat pakostakin joutuneet myös luopumaan ja kadottamaan juurensa ja kosketuksensa omaan intiaanikulttuuriinsa. He ovat siis kaiken välissä, pudonneena jonnekin tyhjiöön, jossa ei ole mitään. Paitsi, viinaa ja huumeita. Keinotekoisia ja tuhoisia keinoja, joilla täyttää tyhjiötä.

Sainte-Marie on vuosikymmeniä pyrkinyt vahvistamaan intiaaninuorten mahdollisuuksia kouluttautumiseen ja toisaalta myös oman intiaanikultuurinsa löytämiseen: itsensä löytämiseen intiaanina. Hänen esiintymisensä lavalla on myös aina julistamista: hän julistaa sanomaansa puhumalla. Ehkä se on yksi syy siihen, että suuri yleisö ei häntä kuuntele, vaikka hänen laulujaan tietämättään kuuntelevatkin. Sillä Sainte-Marieta ovat levyttäneet niin Janis Joplin, Bob Dylan (niistä muutamista vanhoista mainitakseni) kuin Indigo Girls (uusimmista erään mainitakseni). Ja, Upseeri ja herrasmies leffan musiikista, biisistä Up Where We Belong, hän sai Oscarin. Sainte-Marie ei siis ole folk-artisti sen enempää kuin Hectorkaan: he ovat rock-persoonia, ja artisteja.

Eräs Kaustisilla paikalla ollut vertasi Sainte-Marieta toiseen suosikkiini, Tina Turneriin, tyylillä että niinhän tuo rokkaa ja on uskomattoman hyvän näköinen kuten Turner. Sitä oli Sainte-Marien esiintyminen. Hän nauttii esiintyä. Hän nauttii äänestään, yleisöstään ja viehkeästä naisen ruumiillisuudestaan. Minusta tuntui, että Sainte-Marien säkenöivälle ja nuorekkalle olemukselle on selitys: rakkaus. Sillä rakkaus saa ihmisen hehkumaan siten kuten hän hehkui. Mutta, asiasta, onko hän rakastunut, minulla ei ole tietoa...

Kun lapsuudessa leikin mielikuvitusintiaanieni kanssa. Ja, sitten varhaismurrosikäisenä ja murrosikäisenä aloin lukea ja kerätä kaikenlaista matskua intiaaneja koskien, ja Sainte-Marien musiikki oli siinä prosessoinnissa yksi osanen, tuntui sielussa hyvältä vihdoin nähdä hänet livenä, siinä noin kymmenen metrin päässä. Kuulla sitä ääntä, joka kuului murrosikään. Ääntä, jonka tunsi. Biisit, jotka osasi. Ja, se tuttu ja sielujen syvyyksiä asti rauhoittava intiaanilaulu...

J.K

En tiedä, mutta kun aina on kritisioijia... Niin voihan olla, että tämän vuotista Kaustista sitten jotkut kritisoivat siitä, että on siitä nyt tullut sellainen massatapahtuma, ettei siellä enää ole entinen meininki... Niin sanonpa nyt vaan. Että, so what, jos sellaiseksi se on mennyt? Musiikki oli loistavaa. Niinkuin sekin pikkutyttö, joka haitarilla veteli eräässäkin tien mutkassa Säkkijärven polkat ja muut. Ja, se brasilialainen nainen, joka yhdellä kuistilla alkoi ilman säestystä laulaa upealla äänellään... Tai ne miehet ja naiset, jotka eivät kauan jaksaneet paikoillaan istuksia lepäämässä, vaan nousivat seisomaan ja alkoivat laulaa, ja joukossa nainen, noin 70-vuotias, kaivoi huuliharppunsa esiin ja alkoi säestää... Tai, ne porukat jotka jammasi kitaran kanssa bluessia terassilla ja vastapäiseltä terassilta joku yhtyi heidän soitantaansa huuliharpullaan... Tai ne, jotka terassilla istuksiessaan aina välillä laulaa luikauttivat jotakin... Ja, se irlantilainen musiikki, ja se flamencokitarointi... Ja, kaikki muu... Kuten se, kun vanha pariskunta istui lepäämässä penkillä, niin hetkosen levättyään vanha papparainen otti haitarinsa syliinsä ja alkoi soittaa ikäiselleen naiselleen, joka vieressä istui... Että rakkauttahan se semmoinen on :)

Mitä sitä selittämään. Ei kannattanut jättää Kaustista väliin :) Ihmisillä pitää olla aiheita juhlia ja nostalgisoidakin aina välillä. Eihän tästä elämästä muuten mittään tule ;)

Ja J.K

Sainte-Marie kiitteli suomalaista mediaa kiinnostuksesta häntä, hänen musiikkiaan ja asiaansa kohtaan. Media kai seurasi häntä kiinnostuneena, ja luulen, että yksi tekijä siihen, että media oli hänestä kiinnostunut oli Hector, jolle esiintyminen Sainte-Marien kanssa oli suuri kunnia-asia. Mediaa kiinnosti kuka ja mitä on tämä Sainte-Marie, joka on Hectoriin siten vaikuttanut... Toivottavasti usea ihminen löysi nyt Sainte-Marien, sillä hänen musiikkiinsa ja asiaansa kannattaa tutustua.

Elävä jumalatar

Nepalissa hindujen ja buddhalaisten keskuudessa elää neitsytjumalatar Kumaris.

Kumaris tuo häneen uskoville onnea, varallisuutta ja rauhaa. Ja, siksi tämä jumalatar valitaan huolella 4-7 -vuotiaiden tyttölasten keskuudesta. Jumalattareksi syntynyt tyttö on löytö hetkellä noin 4-7 -vuotias ja yleensä hän on köyhästä perheestä. Kumaris jumalatar löydetään Shakya-klaanista, johon myös itse Buddha aikoinaan kuului.

Kun tyttölapsi oletetaan jumalattareksi, hän joutuu lävitsekäymään testejä, joilla selvitetään onko hän todella Kumaris vai tavallinen tyttö. Lapsi esimerkiksi joutuu nukkumaan yönsä rituaalisesti teruastettujen vuohien päiden seassa. Pelottaviin naamioihin pukeutuneet pelottelevat häntä piemeässä öisessä huoneessa valtavalla melulla ja metelillä. Kumariksen ulkonäkö on myös tärkeä, sillä hänellä tulee olla täydellinen iho, hiukset, silmät. Hänen nenänsä muotokin on tarkoin määrätty.

Kun tyttölapsi on lukuisilla testeillä koettelemisen jälkeen havaittu jumalattareksi, hänet eristetään perheestään ja vanhemmistaan. Kumaris joutuu asumaan palatsissa eristettynä ympäristöstään. Hänelle on sallittu muutama, tarkoin valittu leikkitoveri, jotka saavat silloin tällöin käydä palatsissa. Muutamia kertoja vuodessa Kumaris on päässyt palatsistaan ulos, kun häntä on kannettu kantotuolissa uskovaisien palvoessa häntä jumalattarenaan. Ja, länsimaalaiset turistit innolla ovat ylläpitäneet tätä Kumaris-instituutiota tungeksiessaan näkemään elävän jumalattaren.

Kun Kumaris tulee murrosikään ja hänellä alkavat kuukautiset, hänen jumaluutensa katoaa hänestä. Silloin hän ei ole enää jumalatar, vaan hän on entinen jumalatar. Hänen tilalleen valitaan uusi 4 - 7 -vuotias neitsytjumalatar, Kumaris.

Murrosikäinen entinen Kumaris on viime vuosikymmeninä joutunut elämässään melkoisen heitteille. Nimittäin, on uskottu, että entinen Kumaris tuo huonoa onnea, joten häntä ei ole kovin mieluusti sitten enää köyhään lapsuuskotiinsakaan toivotettu tervetulleeksi. Entisten neitsytjumalattarien on ollut myös viime vuosikymmeninä vaikea avioitua, sillä ihmiset uskovat, että avioituminen entisen Kumariksen kanssa johtaa aviomiehen nopeaan kuolemaan. Eikä juuri kukaan mies ole enää halunnut avioitua entisen Kumariksen kanssa, koska pelkää kuolevansa nuorena, jos avioituisi sellaisen kanssa.

Niinpä, entinen Kumaris, on murrosikäisestä alkaen melkoisen yksin, köyhä ja hyljeksitty, eikä hänellä ole ollut elämässään mahdollisuuksia paljon mihinkään.

Kumaris-instituutio on luonnollisesti tyttölapsen hyväksikäyttöä aikuisten ihmisten uskonnollisten fantasioiden pönkittämiseksi. Instituutioon on pyritty vaikuttamaan lastensuojelun puitteissa. Ja, pieniä muutoksia on tullutkin: tyttö saa nykyään Kumariksena ollessaan käydä koulua, vaikka muutoin joutuukin elämään palatsissaan eristettynä (tai, ainakin jotkut Kumariksista saavat käydä koulua...). Koulunkäynnillä yritetään taata työtölle jonkinlaista turvaa tulevaisuutta ajatellen: että hän voisi hakeutua elämässään eteen päin, kun hänen kuukautisensa alkavat ja häntä ei enää pidetäkään jumalattarena, vaan naisena joka tuottaa huonoa onnea. Myös Nepalin valtion on täytynyt kansainvälisen painostuksen alla tulla hieman vastaan: Vuoden 2001 alusta alkaen valtio on alkanut maksaa tytölle palkkaa sen jälkeen, kun hän on menettänyt murrosiässä jumalattaren statuksensa. Palkka on 40 dollaria kuukaudessa. Tällä rahalla murrosikäisen, luultua huonoa onnea tuottavan työttölapsen, on selviydyttävä elämässään.

Nykyisistä kolmesta Kumariksesta jumalattarena arvostetuin, 10-vuotias Sajani Shakya, pääsee käymään Amerikassa. Hänestä ja Kumaris-instituutiosta tehdään amerikkalaista dokumenttia ja tämä tyttölapsi päästetään jopa matkustamaan Yhdysvaltoihin.

Kun Dalai Lama kuolee, valitsevat Tiibetin buddhalaiset hänen tilalleen uuden jumalan: pikkupojan, josta kasvatetaan jumala. Tämän pikkupojan kohtalo ei ole kovinkaan synkkä verrattuna niiden pikkutyttöjen kohtaloihin, joista on tehty jumalattaria. Näet, tämä pikkupoika kasvatetaankin ehkä eristyksissä, muttei niin kovin eristyksissä. Hänen annetaan käydä koulua ja opiskella. Todennäköisesti häntä tulevat opettamaan amerikkalaiset yliopistomiehet. Kun hän kasvaa aikuiseksi hän tulee matkustelemaan länsimaita lennellen bisnesluokassa ja asustelee loistohotelleissa ja syö hienoimmissa ravintoloissa nautiskellen länsimaisesta kulinarismista, käy länsimaalaisissa taidenäyttelyissä, museoissa... Sen kaiken hänelle tarjoaa länsimaalaiset, jotka lennättävät häntä ympäri länsimaita puhumaan viisaita jumalallisia sanojaan. Vaikka hänestä kasvatetaankin jumala jo lapsesta, hänelle taataan poikkeuksellisen rikas länsimaalainen elämä ylellisyyksineen kuten nykyisellekin Dalai Lamalle.

Toista on Kumaristen kohdalla, vaikka heidänkin asemaansa on nyt hieman parannettu kansainvälisen lastensuojelullisen painostuksen vuoksi.

Onko eettisesti oikein puuttua vieraan kulttuurin uskontoon, kun sen harjoittaminen on lapselle vahingollista?

Mielestäni Kumaris-intituutioon tulee puuttua vähintäänkin siten, että Nepalin valtiota on painostettava siihen, että Kumaris-jumalatarta ei saa eristää palatsiinsa, ja että hän saisi tavata vanhempiaan, perhettään ja ystäviään. On myös taattava tälle tyttölapselle taloudellisesti hyvä tulevaisuus.

Vähintähän olisi, että länsimaalaiset, jotka osaltaan turisteina Kumaris-instituutiota ylläpitävät, alkaisivat sitten myös lennätellä entistä jumalatarta bisnesluokassa ja kustantaa hänelle elämä länsimaisissa loistohotelleissa hyvän ruoan ja johtavien länsimaisten intellektuellien kanssa keskustellen kuten Dalai Lamallekin tämä kaikki kilvan tarjotaan...

Miltähän tuntuisi, kun kasvatetaan sisäistämään, että ei ole ihminen, vaan jumalatar - ja sen jälkeen yhtäkkiä taas pitäisi tajuta, ettei olekaan jumalatar, vaan ihmisille huonoa onnea tuottava nuori ihminen...

Hyviä uutisia ;)

Englanninkielen taitoinen ilmaileva metsuri kertoo tunteistaan:

"Kivikon kaupunginosan metsikköalueelle, lähelle Kontulaa Lahdenväylän tuntumaan on viime perjantain ja lauantain vastaisena yönä leikattu jättikokoinen kuvio vihreään maastoon.
Vain 500 metrin päässä Malmin kentän yhden kiitoradan päästä oleva kuvio erottuu vain taivaalle.
Yläilmoihin viesti on selvä: M loves J"

Iltasanomat