Sielun peili

Psykoanalyytikot ovat siitä paljon kirjoittaneet, ja ihotautilääkärit omin tutkimuksin vahvistaneet, että iho on sielun peili. Don’t worry, dermatologiseen kirjallisuuteen ei nyt seuraa viittauksia: ei siis esitelmää ihotautisairauksien psykosomaattisuudesta, saatikka siitä, mitä merkitsee psykosomaattisuus :)

Jos iho on sielun peili.
Että iho on tietoisinta osaa ihmisen kehossa. Että iho palvelee emotionaalista ilmaisua. Iho siis toimii erilaisten emootioiden ja impulssien purkautumistienä. Kirjoittavat psykoanalyytikot ja ihotautilääkärit.

Mutta, jos iho on sielun peili, niin miten sitten on niiden ihmisten laita, jotka peittävät ihoaan erilaisin menetelmin? Miksi he peittävät sielunsa peiliä? Kaikkihan me vaattein peitämme itseämme, mutta entäs he, jotka peittävät ihoansa sieltäkin, mikä yleisesti pidetään avoimena?

Miten on vaikkapa ne naiset, jotka puuterein ja poskipunin peittävät poskiensa ihon? Jos iho on sielun peili, niin miksi he sielunsa peiliä peittävät? Miksi he eivät tahdo paljastaa sieluaan (mitä se sielu sitten onkaan)? Miksi he tahtovat etäännyttää ihmisiä siitä, mikä heijastaa heidän sieluaan?

Sehän on selvää, etteivät he tiedosta peittävänsä sielunsa peiliä, vaan tekevät sitä tiedostamattaan: ulkoistavat itsestään jotakin sisäistä. Jotakin, josta itse eivät tiedä – eivätkä tiedä edes ulkoistavansa. He vain ajattelevat punaavansa poskensa – mutta siinä, tiedostamattaan, symbolisesti he peittävät sielunsa peiliä…

Minä luulen, että sielunsa peiliä puuterein ja punavärein peittävät naiset, varjelevat itseänsä… Ehkä he ovat niin herkkiä? Ehkä heidän sielunsa on niin haavoittuva tai hauras, että sitä on todenteolla varjeltava.
Niin se voi hyvinkin olla. Tai jollakin muulla tapaa. En minä sitä tiedä.

Miten sitä ohimennen kämmenellään hellästi sipaisee poskea, joka on paksussa puuterissa? Miten sitä hellästi koskettaisi? Miten sitä uskaltaisi oman poskensa hellästi pakkelilla peitettyä ihoa vasten painaa… Miten sitä suloisesti suukottaisi tahmeaksi puuteroitua poskea?
Ei siinä kämmenen herkkä iho ihoa tavoittaisi. Eikä siinä posken kosketus posken ihoa saavuttaisi. Ja, herkät huulet eivät pakkelin alta tavoittaisi ihon pintaa…

Tai, en minä tuostakaan tiedä. Ei minulla ole siitä kokemusta. Kunhan vaan mietiskelen, kuvittelen.

Kuitenkin, sieluansa poskiväreillä ja pakkeleilla vartioitsevat naiset kai kotonaan puhdistavat ihonsa. Paljaaksi pakkeleista ja puutereista. Iho ihoksi. Iho avoimeksi sielun peiliksi. Vastaanottavaiseksi. Houkuttelevaiseksi. Kosketusta kaipaavaksi. Ihanaksi rusoposkeksi. Suloposkeksi.

Enkä minä yllä ole esittänyt mitään mielipiteitä :) Olenpa vaan, töitteni lomassa, kirjallisesti ajatellut sitä, että mitä jos se iho onkin sielun peili ihan todella, kun psykoanalyytikot ja ihotautilääkärit sen siten ovat aktiivisesti todenneet tutkimuksissaan jo 1920-luvulta alkaen, ja yhä vain jatkaen :) Ja mietinpä vaan, siinä tapauksessa, että on ihmisiä, jotka tavoin ja toisinkin sielunsa peiliä peittävät. Syistä ja toisista. Yleensä aina tiedostamattaan. Luulevat pelkkää ihoansa peittävän ja suojaavan. Mutta, mikäli iho on sielun peili, niin silloinhan he sielunsa peiliä peittävät ja suojaavat.

Ja, kaikilla on siihen syynsä. Ja ne ovat päteviä syitä aina. Ja varteenotettavia, ja huomioitavia. Inhimillisiä. Sallittavia. Ja, yleensä, jos niistä pääsee perille, niin ne ovat myös hellyyttäviä ihmisyydessään, tai syvällisen traagisia, kuten aina on tapana olla syillä ja motiiveilla, jotka tiedostamattamme saavat meidät toimimaan eri asioissa monenlaisin, hassuin tai kummallisin ja jopa arkipäiväisin tavoin…

Että iho on sielun peili. Ja, pitää peilinsä sitten puhtaana?
Avoimena katseelle, valmiina kosketukselle. Pehmeä peili. Kuvastava peili. Tuhansia tunteita pinnallaan kantava peili. Peili, jota katsoessa toinen ei näekään itseään. Vaan toisen, peilin kantajan.

Peili, joka tuntee, ja reagoi. Se tuntee, ehkäpä, miljoonalla reseptorilla herkimmätkin värähdykset. Se myötäilee ja nostattaa aistimaansa. Elävä peili, iho. Sielun peili. Se tuntee sisältä päin, kantajansa. Se tuntee kosketukset, joita toiset jättivät ihmisen sisimpään. Ja, se tuntee pinnallaankin jokaisen kosketuksen. Se tuntee kosketukset, joilla ihmiset sen pintaa koskettavat. Sisäistä ja ulkoista. Herkkääkin herkempää kosketusta. Joihin se reagoi. Se reagoi siihen, mikä tulee sisältäpäin. Ja, se reagoi siihen, mikä tulee ulkoapäin. Elävä peili, sielun peili. Ihmisen iho. Peili, joka muistaa. Ihmeellistä, miten se niin paljon muistaakin! Se muistaa kaiken senkin, mitä ihminen itse ei mielessään jaksa muistaa, eikä edes enää tiedä olemassaolevankaan. Jos, nimittäin, iho on sielun peili :)