Kuvadokumentaristit

Joitakin aamu-unisia ajatuksia kuvablogeista. Niihinhän on linkkejä minunkin blogissani.
Kuvablogit ovat digitekniikoiden ja netin yksi mielenkiintoisia arkisia sovellutusmahdollisuuksia. Erityisesti sellaiset blogit, joissa kuvataan omaa paikkakuntaa tai kaupunkia, avaavat katsojalle kuvien kautta monta maailmaa yhden kuvaajan kuvissa: se maailma, jota kukin kuva esittää, kuvaajan sisäistä maailmaa ja katsojan omaa sisäistä maailmaa…

Selailtuani ja seurailtuani kaupunkia tai asuinpaikkakuntaa kuvaavia kuvablogeja, minusta tuntuu kuin mies- ja naiskuvaajien ottamien kuvien välillä olisi eroja. Nämä sukupuolten väliset erot kuvissa ovat kulttuurista ja kansallisuudesta riippumattomia. Jo aika nopeasti tottuu huomaamaan onko kuvaaja mies vai nainen – pelkästään katsomalla kuvia, näkemättä kuvaajan nimeä. (Ja, iloisia erehdyksiäkin sukupuolen päättelyissä tietenkin sattuu, näennäisestä tottumuksesta huolimatta)

Yllättävää, että miehet kuvaavat naisia enemmän ns. kaupunkibrosyyrikuvia. Sellaisia, joissa on jokin tyypillinen turistinähtävyys: kohde, jota esitellään turisteille. Ja, nämä kuvat ovat usein miten hyvin tavanomaisia kuvakulmien ja esitystapojensakin suhteen.

Miehet myös kuvaavat naisia enemmän kokonaisuuksia. Tarkoitan esimerkiksi sitä, että miehet kuvaavat kokonaisia rakennuksia ja kulkuvälineitä (he todella kuvaavat niitä). Mutta, naiset sen sijaan kuvaavat ihmisiä rakennusten edessä tai yksityiskohtia kulkuvälineistä.

Naiset kuvaavat yksityiskohtia, ja miehet kokonaisuuksia. Mies kuvaa metrojunan. Nainen kuvaa metrojunan seinässä olevan pienen graffitintapaisen töherryksen. Mies kuvaa veneitä rannalla. Nainen kuvaa ihmisiä veneessä. Ja, sitä rataa.

Näyttää siltä, että naiset sisällyttävät kuviinsa ihmisiä enemmän kuin miehet kuvaavat ihmisiä.

Juu, tietenkin, tiedän: poikkeukset vahvistavat säännöt ;) Ja, ennen kaikkea, kuvat ovat persoonista lähteviä: toinen vaan kiinnostuu enemmän ihmisistä veneessä kuin itse veneistä :) Ja, siihen malliin.

Maailmasta tulee yhä vain pienempi paikka siinä mielessä, että kaukaisestakin tulee todellista. Sellaisesta, mistä ei mitään tiennyt, tulee olemassa olevaa ja todellista.

Valokuvissaan kuvaaja ei selittele, eikä feikkaa: kuva (jos ei ole käsitelty) on todellinen dokumentaatio siitä, mitä kuvaaja näki kuvaa ottaessaan. Se on autenttinen dokumentaatio hänen katseestaan. Siitä, mitä hän koki kuvattavan arvoiseksi katsoessaan ympärilleen… Se on dokumentaatio siitä, mitä hän valitsi kuvansa kohteeksi. Valinnan hän teki myös päättäessään, minkä kuvan kaikista ottamistaan kuvista laittaa blogiinsa muille nähtäväksi. Ja, kaikki nämä valinnat kertovat myös hänestä itsestään.

Kotipaikkakuntia tai kaupunkeja kuvaavissa kuvablogeissa kuvaajista tulee monin tavoin persoonallisempia ja elävämpiä katsojalle, kuin tekstiblogien kirjoittajista tulee niiden lukijoille. Katsojan mielessä blogin pitäjä asettuu tietynlaiseen fyysiseen ympäristöön. Se alkaa muokata osaltaan sitä, millaisena ihmisenä katsoja hiljoitellen sisäistää blogin omistajaa. Näissä kuvissa paljastuu kuvaajien persoonista niin paljon enemmän kuin tekstiblogien kirjoittajista heidän kirjoituksissaan.
Ihmeellistä, vai mitä?

Kuvat todella parhaimmillaan kertovat enemmän kuin sanat. Ja, joskus taas tarvitaan tuhannen sanaa selittelemään huonoa, epäselvää tai väärintulkittua kuvaa ;) Kuvissa on siis moni merkityksellisyyden tekijä, sillä kuva saa omanlaisensa tulkinnan jokaisen katsojan mielessä.

Vielä ei kai tiedetä, miten pitkälle tulevaisuuteen nämä bittidokumentaatiot tulevat säilymään. Mutta, oleellista on, että ihmiset ottavat näitä kuviaan, ja jakavat niitä koko anonyymille maailmalle. Siten heidän välittämänsä todellisuus tulee todellisuudeksi myös niille, jotka eivät koskaan edes olleet tulleet ajatelleeksikaan sellaisia todellisuuksia, eivätkä heidän maailmaansa. Maailmasta tulee yhä vähempi anonyymi.

Yksi suosikkini näistä blogeista on Akita Daily Photos. En kai tiennyt aiemmin koko kyseisestä kaupungista. Ja, nyt katson sitä suoraan silmiin viikoittain. Näen sen ihmisiä. Ja, katuja ja taloja. Näen ihmeellisiä sillankaiteita, teitä ja liikennemerkkejä. Polkupyöriä, kiviä, roskia kadulla, kukkivia puita ja koululaisten selkäreppuja, vaimoja ja miehiä, koiria. Elämää ja kaikenlaista, mistä en aiemmin mitään tiennyt. Mutta nyt tiedän. Siellä monet asiat näyttävät niin erilaisilta kuin täällä. Ja, olen imeytynyt siihen mukaan. Kerta kaikkiaan se blogi vie mennessään!

Ja, ajatelkaas nyt vaikkapa sellaisia paikkoja kuin Pont-sur-Sambre ja Avesnois. Mitä minä ennen niistä tiesin? Mitä tiedän nyt? Ja, mitä minun oikeastaan tarvitsisikaan niistä tietää? No, kaiketi ei yhtään mitään. Mutta, nainen siellä kertoo minulle(kin) jotakin kuvillaan. Ja, nyt en hankikaan tietoa kyseisistä maantieteellisistä paikoista, vaan olen persoonallisen naisen silmin katsomassa ympäristöä, johon hän vetää minua mukaansa. Eikä hän opeta, eikä ole turistiopas. Hän vain on nainen siellä jossakin. Ja, paljastaa jotakin. Ympäristöstään ja itsestään. Pelkillä kuvillaan.

Useat näistä naisista, jotka kertovat kuvin elinympäristöstään, pitävät myös toista kuvablogia. Toisessa blogissaan he näyttävät kuvia aivan lähiympäristöstään ja sen ihmisistä, esineistä ja kaikenlaisesta, mitä siihen kuuluu. Ne ovat henkilökohtaisempia kuin kaupunkia tai paikkakuntaa kuvaavat blogit.

Me asumme niin erilaisissa ympäristöissä ja meidän arkemme ovat niin erilaiset – vai onko arki sittenkään niin erilaista eri puolilla maailmaa, vaikka ympäristöt ja tavat ovatkin erilaisia? Mutta, saada katsoa toisten elinympäristöön – kuin ikkunasta katsoisi toisen maailmaa. Toista kulttuuria ja luontoa. Tulla siitä osalliseksi. Tai, ainakin se toisen ihmisen maailma tulee todelliseksi. Siitä tulee dokumentoitua todellisuutta näiden valokuvien myötä. Siitä tulee olemassa olevaa ja elävää elämää sellaisille, jotka eivät siitä mitään tienneet.