Ellen Thesleff

Olisi niin paljon kerrottavaa
Ellen Thesleffistä (1869 – 1954), jotta pari paksua kirjaahan siitä varmaankin huomaamatta kehkeytyisi, jos kaikesta mielessä pyörivästä Elleniin liittyvästä kirjoittaisi :) Niin poikkeuksellista ja erikoista elämää Thesleff vietti tavoilla sekä aloilla, joilla yleisesti naisten ei vielä hyväksytty elää ja työskennellä. Ja, hänen ajatusmaailmansa oli kovin kiehtovan omaperäinen suomalaiseksi. Unohtamatta niitä ihmisiä, joita hän tunsi ja joiden kanssa reflektoi…

Thesleffistä tuli jo 22-vuotiaana yksi Suomen huomattavimmista kuvataiteilijoista. Ja, kyseisestä ikäkaudestaan alkaen hän myös alkoi asustella ja työskennellä Pariisissa ja Italian kaupungeissa. Hän oli kosmopoliitti Eurooppalainen, ihana ja huomioitu nainen dekadenssiaikakautena huomattavien eurooppalaisten kulttuuripersoonien keskuudessa :)

Suomalaisen taiteen rajoja hän kokeili ja uudisti jo ensimmäisessä näyttelyssä esitetyillä töillään. Kaiku maalaus mykisti taidemaailmamme, ja johtavat taiteilijamme seisoivat ihastellen tämän työn äärellä. Ja pian alkoivat hekin kokeilla sitä, mitä Thesleffkin – asioita, joita aiemmin yksikään suomalainen taidemaalari ei ollut keksinyt kokeilla: uusi maalaustekniikka, ja aivan uusi perspektiivi, josta Thesleff kuvasi lasta. Lapsia ja nuoria oli kuvattu aikuisen perspektiivistä, mutta Thesleff Kaiku-maalauksessaan kuvasi lapsen sammakkoperspektiivistä, ja loi maalaukseensa aivan uuden tunnelman ja sisällön, jo pelkällä perspektiivin nerokkaalla valinnalla… Ja, kun tunnelmaa luovaa oli hänen nerokkaan aistikas, loistava maalaustekniikkansakin…

Jokin sai hänet jo nuorena aikuisena tutkimaan ja löytämään sellaista, mitä muut eivät olleet hoksanneet edes alkaa tutkia – eivätkä siten tietenkään olleet voineet löytääkään…

Ellen oli ulospäin suuntautunut ja sosiaalinen, joka tutustui ja ystävystyi maailman huomattavien kuvataiteilijoiden, kirjailijoiden ja taiteen eri alojen tekijöiden kanssa. Hän oli kuvataiteilija, mutta myös musiikillisesti lahjakas, ja jopa konsertoi Helsingissä siskonsa kanssa. Ja, Thesleff oli erittäin älykäs.

Thesleff oli, itse asiassa, tunnetuin suomalainen taiteilija maailmalla. Hänen töitään tilattiin ja ostettiin Euroopan ja Amerikan taidemuseoihin ja gallerioihin. Hän ja Helene Schjerfbeck (1862 – 1946) olivat maailmalla suosittuja. Mutta – et ehkä ole kuullutkaan Ellen Thesleffistä? Olet ollut käsityksessä, että Gallen-Kallela oli ulkomaillakin huomattavin suomalainen taidemaalari? Tunnet ehkä kuvista ja postimerkistä Kallelan ryijyn, joka oli esillä Pariisin suuressa Maailmannäyttelyssä? Mutta- tiesitkö, että todellisuudessa Pariisin vuoden 1900 Maailmannäyttelystä silloisessa mediassa kohuttiin ja ylistettiin Ellen Thesleffin maalauksia? Kyseisessä Maailmannäyttelyssä Thesleff voitti maalauksillaan kolmannen palkinnon, pronssimitalin: hänestä kirjoitettiin kaikissa Euroopan ja Amerikan lehdissä – eikä suinkaan Kallelasta saatikka hänen suunnittelemastaan ryijystä ;)

1950-luvulta alkaen Suomessa Thesleff painettiin unholaan ja Gallen-Kallela nostettiin jalustalle. Suomi tarvitsi kansallistaiteilijan, ja Gallen-Kallela oli sopivin: hänen töissään oli suomalaiskansallisia aiheita ja hän oli – mies. Ja, totta kai, upeita ovat hänen maalauksensa ja grafiikkansa :)

Ellenin maalauksissa ei juuri ole suomalaiskansallisia aiheita. Hänen maisemansa ja aiheensa olivat Eurooppalaisia, eivätkä suomalaisia. Keskeisin lähde aiheistoon Ellenille oli Antiikin kreikan kirjallisuus ja Kreikan mytologia, eikä Kalevala ja suomalainen mytologia kuten Gallen-Kallelalle. Eurooppalaisena kuvataiteilijana ja naisena Thesleff ei ollut enää laisinkaan sopiva suomalaisten ihasteltavaksi…

Tiesitkö, että maailmalla tykätään siten, että yksi onnistunein taiteilijoiden työstämä omakuva on suomalaisen Ellen Thesleffin omakuva, ja se on Ateneumissa? Oletko käynyt Ateneumissa varta vasten tuota suurenmoista teosta katsomassa, ja seissyt sen edessä pysähtyen, mykistyen?

Etkö? Et ole edes tiennyt siellä sellaista työtä olevankaan? No, nytpä sen vihdoinkin tiedät :)

Taiteentuntijat ja kriitikot, kuvataiteilijat maailmalla ovat pitäneet yhtenä onnistuneimpana ja mestarillisimpana taiteilijan maalaamana omakuvana Ellen Thesleffin omakuvaa, jota piirtäessään Ellen oli vain 25-vuotias.

Omakuvissaan taiteilijat tutkivat itseään, kuitenkin tavoitellen universaalia sielua, sielukkuutta. Pyrkivät viivoin, värein ja muodoin vangita häivähdyksen sielusta työhönsä. Ja, on yksi työ, jossa tuo tutkimus on onnistuneesti saatettu loppuun asti: omakuva, jossa koko tutkimusmatkan päätteeksi, kaikki muu on poisriisuttua ja jäljelle on jäänyt enää vain sielu. Ellen Thesleffin omakuva vuosilta 1894 – 1895.

Ellen piirsi kyseistä omakuvaansa lyijykynällä. Hän katsoi peiliin, itseään. Ja hänen kätensä kynällä veti viivoja. Hän laveerasi vedellä viivojaan. Piirsi pian lisään viivoja. Piirsi itseään. Piirsi oman itsensä ääriviivoja. Tutki minuuttansa viivoin. Ylitti oman itsensä viivoin. Laveerasi vedellä. Itsensä. Ja taas tarttui kynään, kun paperi oli kuivunut. Ja hän etsi itseään, tutki itseään: omassa itsessä olevia valoja ja varjoja. Sävyjä. Minuuden muotoja. Viivoin. Ja laveeraten. Uudelleen ja uudelleen uutta löytäen. Omasta itsestään. Etsi sieluaan, itseään, ihmistä, olevaisuutta, naiseuttaan.. kaikkeuttaan… Miljoonilla viivoilla. Ja lopulta, jäljelle jäi vain ihmisyys. Paljas, avoin ihmisyys – lähes tulkoon ilman ihmistä… Olevaisuus.

Hauraus, herkkyys ja vahvuuksien vahvuus. Valo ja muoto, ja muodossa valo. Ja valossa muoto. Ja rauha. Seesteisyys. Sielu. Ja ihmisyys. Siinä kaikki. Eikä yhtään sen enempää.

Vain sielu, ja ihmisyys. Yhtä valossa ja varjossa. Muodossa ja muotoa vailla olevassa. Yhtä yhtenäisyyttä ilman ääriviivoja ja rajoja. Olemisen ja olemattomuuden herkkää leikkiä. Minuus sulautuneena valoon ja varjoon. Ja varjot, ja valot minuuteen. Rajattomuutta olevaisuudessa. Ja olevaisuus kaikessa

Ani harva on onnistunut sitä omakuvassaan tavoittamaan niin täydellisesti. Ja, Thesleff onnistui siinä. Se on henkeä salpaavaa. Pysäyttävää. Katsoa ja kokea pelkkää olemassaoloa, josta kaikki on riisuttu pois…

Hän piirsi kuvaansa parisen vuotta. Laittoi pois. Otti uudelleen esille, ja piirsi taas. Hän jopa jo antoi tuon omakuvansa taidenäyttelyyn. Mutta, pian hän otti työnsä kehyksistä ja lasin alta pois. Ja, alkoi uudelleen sitä piirtää. Uudelleen ja uudelleen. Laveerasi vedellä. Piirsi lyijyllä. Tutkimusmatkaa ihmisyyteen. Ihmiseen, jota hän etsi. Omassakuvassaan. Lyijykynän miljoonin vedoin. Herkin, haurain, vahvoin, varmoin… vedoin ja kosketuksin…

Ehkäpä joskus vielä blogiini kirjallisesti pohdin Ellenin, tuon kauniin sinkkunaisen, erittäin erikoislaatuista ja intohimoista kokemismaailmaa rakkaudesta. Ja sitä, miten hämmästyttävään ja erikoiseen elämään se hänellä johtikaan… Kummallista oli koko hänen elämänsä muutoinkin, sillä mitään hän ei oikeastaan elämän valinnoissaan tehnyt kuten naisilta noina aikoina edellytettiin ja vaadittiin, vaan hän meni omia erikoisia teitään – kuten halusi, ja missä tahtoi :) Tai, ainakin, paljossa hän siten teki, itseään ja lahjakkuuttaan, persoonaansa etsiessään ja toteuttaessaan. Ja, miten kadehdittavan intohimoinen olikaan hänen suhtautumisensa työhön, ja miten tuottelias hän olikaan koko elämänsä ajan!

Botticellin Keväästä ja Venuksen syntymästä Thesleff kirjoitti kirjeessään omaan iloisen kutkuttavaan tyyliinsä:

”---minäpä luulen, että Botticelli matkii minua. Ei varmaankaan ole olemassa suurempaa koristelijaa kuin hän, millainen hemmetinmoinen runoilija…”

Oi, millainen hemmetinmoinen runoilija hän itsekin oli – tuo pieni ja kaunis, tunteva ja älykäs, Ellen Thesleff!