Hector, Buffy, Kaustiset ja mä

Kaustisen Kansanmusiikkijuhlat pidettiin ensimmäisen kerran 40 vuotta sitten. Silloin olivat puitteet olleet pienehköt, mutta soittajat ja kuuntelijat innostuneita - vaikka, ravintoloita olikin ollut vain yksi. Kyseisellä ensimmäisessä juhlassa oli mukana myös esiintyjänä aloitteleva artisti, Hector. Hector oli saanut levytyssopimuksen biisiin, jonka hän oli suomentanut Baffy Sainte-Marien kappaleesta Universal Soldier. Tätä, Palkkasoturit biisiä, ja muitakin, tuo nuori artisti kitaransa säestyksellä lauleskeli.

Tänä vuonna Kaustisen kansanmusiikkijuhlat olivat 40. kerran. Ja, juhlat huipentuivat liikuttavaan nostalgiaan. Hector oli ilmoittanut lopettavansa keikkailemisen. Ja, hän palasi Kaustisen Kansanmusiikkijuhlille: sinne, missä aloitteli uransa, hän palasi sitä myös lopettamaan. Eikä siinä kaikki: hänen jälkeensä esiintyi Buffy Sainte-Marie - ja Hector itse esitteli hänet yleisölle.

Hectorin ja Sainte-Marien konsertissa oli osallisena noin 14 000 maksanutta ihmistä (ja varmasti joitakin tuhansia niitä, jotka ilmaiseksi pääsivät paikalle). Tunnelma oli, aivan oikeasti, melkeinpä käsinkosketeltavaa. Esiintymislavan eteen istui rauhallisesti niin paljon ihmisiä (keski-ikäisiä suurin osa) kuin mahtui. Istuttiin, ei seisty, jotta muutkin näkisivät lavalle. Katsomot ja rinteet olivat täynnä ihmisiä. Kaikki eivät mahtuneet katsomaan lavalle, ja sadat (tai tuhannet) katselivat konsertteja screeniltä istuen rinteessä tai ravintsemuspaikoissa.

Hector tuli lavalle akateemisen vartin myöhässä. Ja, lavan etureunassa istui kitaristi Peter Lerche ja toisella sivustalla hänen vaimonsa Pauliina Lerche soittaen viehättävän iloisesti kannelta ja viulua. (Hectorin jäähyväiskiertueella on sama bändi kokoonpanona, jotta käykäähän nostalgisoimassa ihmiset sitten syksyllä Hectorin ja mainioiden muusikoiden parissa) Ja, Hector otti yleisönsä, sillä yleisö oli odottanut saavansa jakaa tämän hetken Hectorin kanssa, ja laulaa hänen laulujaan siten, että hän itse on siinä ja laulaa.

Hector oli lavalla aidosti hämillään... Hän sanoi jotensakin tähän tapaan, ettei ole vielä oikein toipunut tai käsittänyt, että tänne kertyi näin suuri yleisömäärä (yleisömäärä oli, muuten, Kaustisten ennätys). Hän oli liikuttunut. Ehkä hän ei ollut etukäteen tajunnut, että häntä tulisi kuulemaan 14 000 ihmistä ilman, että muita mestareita olisi hänen rinnallaan. Toisaalta, hän hymyssä suin sanoi tyyliin, että no nythän tänne Kaustiselle tosiaan kannattaa tullakin enemmältikin ihmisiä, kun on jo vihdoin kapakoitakin enemmän kuin yksi kuten silloin 40 vuotta sitten :) Hän sanoi ääneenkin sen, että täällä Kustisella hän aloitti, ja täällä hän nyt lopettelee...

Yleisö tuli häntä kuuntelemaan paikkaan, jossa hän aloitti uraansa, ja nyt on lopettamassa samassa paikassa esiintyjän uraansa. Yleisö halusi laulaa hänen kanssaan hänen laulujaan. Sillä tavoin osoittaa hänelle, miten merkityksellisiä hänen biisinsä ovat olleet, ja ovat.

Hector kyllä sanoi, että hän voisi joskus tulla Kaustiselle muulloinkin, vaikka olisi lopettanutkin suurilla lavoilla keikkailemisen... Se oli salaperäinen viittaus siihen, että Kaustisen tunnelma ja kansanmusiikki häntä yhä vetävät ja hänelle merkitsevät... Ehkäpä hän siis tulee joskus jotenkin olemaan tekemisissä ja mukana myös kansanmusiikin kanssa - tavoilla tai toisilla... Ehkä jammailemaan tai esiintymään kapakassa... Saamme sitten nähdä ja kuulla sen...

Odotin Sainte-Marieta enemmän kuin Hectoria. Tuota intiaaninaista, jonka biisejä olin kuunnellut varhaismurrosikäisestä alkaen. Jonka ääni oli minulle niin tuttu, mutten ollut koskaan nähnyt häntä livenä. Ja, istuin lähellä lavaa. Hector tuli lavalle ja alkoi laulaa Palkkasoturia. Sitten hän kertoi jotakin siitä, mitä Sainte-Marien musiikki on hänelle merkinnyt. Hector kertoi (istuin tosi lähellä ja näin sen, miten Hectoria itseäänkin tässä kohden jännitti), että nyt hänellä on suuri kunnia, paitsi se että on saanut tavata vihdoin Sainte-Marien, myös esitellä hänet meille ja pyytää lavalle. Ja, sitten hän yhtäkkiä oli siinä, niin pienen matkan päässä, edessäni. Tuo 66-vuotias pieni intiaaninainen mustissa piukoissa farkuissaan ja vartalonmyötäisessä tummassa puserossaan. Siinä hän oli, liikkui ja näytti, noin 30-vuotiaan kroppaiselta naiselta.

Hän aloitti, luonnollisesti, kappaleella The Piney Wood Hills.

Sainte-Marie esitti useita yli 20 vuodenkin takaisia tuttuja vanhoja biisejään. Medialle hän oli aiemmin kertonut, ettei tulisi laulamaan Hectorin kanssa duettona Universal Soldieria, sillä hänen mielestään se biisi ei ole duetto. Ja, oikeasti, vaikeahan sitä on duettona kuvitellakaan. Kyseisen biisinsä hän esitteli tähän tapaan: "Nyt vanha biisini, jonka teille on antanut Hector..." Se oli niin liikuttavan kauniisti sanottu, sillä Hectorhan sen hänen biisinsähän meille antoi. Ja, toki Sainte-Marie lauloi kitaralla itseään säestäen myös biisin Until It's Time for You to Go, jonka on levyttänyt yli 200 artistia ja ainakin 17 eri kielellä. Kuten myös biisit Indian Cowboy on the Rodeo, ja muuta vastaavaa vanhaa. Hän esitti myös aivan uusia kappaleitaan. Ja, mainosti sitä, että niitä saa hänen nettisivuiltaan.

Hän on sellainen pieni nainen, josta lähtee suuri persoonallinen ääni. Hänen vibraattonsa on Cree-intiaanien vibraatto. Ja, hänen laulunsa hei hou hou hoo on aito intiaanin laulu.

Sainte-Marie julistaa. Hän on julistanut jo nelisen kymmentä vuotta. Ja, pyrkinyt parantamaan intiaanien oloja. Intiaanithan sullottiin reservaatteihin. Ja, jenkit suhtautuvat heihin kuten suomalaiset romaaneihin: heitä ei aivan hyväksytä tasavertaisina kansalaisina enemmistön joukossa, vaan oman vähemmistönsä edustajina.

Reservaateissa intiaanit ovat kadottaneet identiteettinsä. Heitä ei hyväksytä valtaväestöön ja toisaalta he ovat pakostakin joutuneet myös luopumaan ja kadottamaan juurensa ja kosketuksensa omaan intiaanikulttuuriinsa. He ovat siis kaiken välissä, pudonneena jonnekin tyhjiöön, jossa ei ole mitään. Paitsi, viinaa ja huumeita. Keinotekoisia ja tuhoisia keinoja, joilla täyttää tyhjiötä.

Sainte-Marie on vuosikymmeniä pyrkinyt vahvistamaan intiaaninuorten mahdollisuuksia kouluttautumiseen ja toisaalta myös oman intiaanikultuurinsa löytämiseen: itsensä löytämiseen intiaanina. Hänen esiintymisensä lavalla on myös aina julistamista: hän julistaa sanomaansa puhumalla. Ehkä se on yksi syy siihen, että suuri yleisö ei häntä kuuntele, vaikka hänen laulujaan tietämättään kuuntelevatkin. Sillä Sainte-Marieta ovat levyttäneet niin Janis Joplin, Bob Dylan (niistä muutamista vanhoista mainitakseni) kuin Indigo Girls (uusimmista erään mainitakseni). Ja, Upseeri ja herrasmies leffan musiikista, biisistä Up Where We Belong, hän sai Oscarin. Sainte-Marie ei siis ole folk-artisti sen enempää kuin Hectorkaan: he ovat rock-persoonia, ja artisteja.

Eräs Kaustisilla paikalla ollut vertasi Sainte-Marieta toiseen suosikkiini, Tina Turneriin, tyylillä että niinhän tuo rokkaa ja on uskomattoman hyvän näköinen kuten Turner. Sitä oli Sainte-Marien esiintyminen. Hän nauttii esiintyä. Hän nauttii äänestään, yleisöstään ja viehkeästä naisen ruumiillisuudestaan. Minusta tuntui, että Sainte-Marien säkenöivälle ja nuorekkalle olemukselle on selitys: rakkaus. Sillä rakkaus saa ihmisen hehkumaan siten kuten hän hehkui. Mutta, asiasta, onko hän rakastunut, minulla ei ole tietoa...

Kun lapsuudessa leikin mielikuvitusintiaanieni kanssa. Ja, sitten varhaismurrosikäisenä ja murrosikäisenä aloin lukea ja kerätä kaikenlaista matskua intiaaneja koskien, ja Sainte-Marien musiikki oli siinä prosessoinnissa yksi osanen, tuntui sielussa hyvältä vihdoin nähdä hänet livenä, siinä noin kymmenen metrin päässä. Kuulla sitä ääntä, joka kuului murrosikään. Ääntä, jonka tunsi. Biisit, jotka osasi. Ja, se tuttu ja sielujen syvyyksiä asti rauhoittava intiaanilaulu...

J.K

En tiedä, mutta kun aina on kritisioijia... Niin voihan olla, että tämän vuotista Kaustista sitten jotkut kritisoivat siitä, että on siitä nyt tullut sellainen massatapahtuma, ettei siellä enää ole entinen meininki... Niin sanonpa nyt vaan. Että, so what, jos sellaiseksi se on mennyt? Musiikki oli loistavaa. Niinkuin sekin pikkutyttö, joka haitarilla veteli eräässäkin tien mutkassa Säkkijärven polkat ja muut. Ja, se brasilialainen nainen, joka yhdellä kuistilla alkoi ilman säestystä laulaa upealla äänellään... Tai ne miehet ja naiset, jotka eivät kauan jaksaneet paikoillaan istuksia lepäämässä, vaan nousivat seisomaan ja alkoivat laulaa, ja joukossa nainen, noin 70-vuotias, kaivoi huuliharppunsa esiin ja alkoi säestää... Tai, ne porukat jotka jammasi kitaran kanssa bluessia terassilla ja vastapäiseltä terassilta joku yhtyi heidän soitantaansa huuliharpullaan... Tai ne, jotka terassilla istuksiessaan aina välillä laulaa luikauttivat jotakin... Ja, se irlantilainen musiikki, ja se flamencokitarointi... Ja, kaikki muu... Kuten se, kun vanha pariskunta istui lepäämässä penkillä, niin hetkosen levättyään vanha papparainen otti haitarinsa syliinsä ja alkoi soittaa ikäiselleen naiselleen, joka vieressä istui... Että rakkauttahan se semmoinen on :)

Mitä sitä selittämään. Ei kannattanut jättää Kaustista väliin :) Ihmisillä pitää olla aiheita juhlia ja nostalgisoidakin aina välillä. Eihän tästä elämästä muuten mittään tule ;)

Ja J.K

Sainte-Marie kiitteli suomalaista mediaa kiinnostuksesta häntä, hänen musiikkiaan ja asiaansa kohtaan. Media kai seurasi häntä kiinnostuneena, ja luulen, että yksi tekijä siihen, että media oli hänestä kiinnostunut oli Hector, jolle esiintyminen Sainte-Marien kanssa oli suuri kunnia-asia. Mediaa kiinnosti kuka ja mitä on tämä Sainte-Marie, joka on Hectoriin siten vaikuttanut... Toivottavasti usea ihminen löysi nyt Sainte-Marien, sillä hänen musiikkiinsa ja asiaansa kannattaa tutustua.