Willendorfin Venus

Joki on jäistä vapautunut. Lokit kirkuvat onnessaan. Ja, välillä näyttäisi lähes siltä, että paikoillaan virran vietävänä lekottelevat sorsat melkein hieman nostaisivat siipeään korviensa suojiksi, ettei lokkien turhanpäiväinen huutaminen kävisi niin korviin.

Kallion korkea seinämä. Ei enää lunta kallioilla kasvavien puiden siimeksessä. Jokin pieni puro tippasee kalliolta alas. Ja, jokin toinenkin puronoro solisee.

Lapset ovat taas tutkimusmatkailijoita. Suuria arkeologeja ja seikkailijoita. Etsivät, ja tulevat löytämään, kallioiden suurimmista koloista ja reiluista halkeamista, luolamaalauksia. Tai, kalliopiirustuksia. Sellaisia, joita esiäidit ja esi-isät taiteilivat tuhansia vuosia sitten. Tai, ehkä joku heistä jo tietääkin, että kallioiden pystyhalkeamista voi löytyä myös aito ja ihana Naisidoli.

Willendorfin Venus on ihana, rehevän rönsyilevä pieni nainen. Hänen jokainen muotonsa on täyttä naiseutta, suurta iloa ja olemisen riemua. Hänen rintansa, reitensä, poskensa, napansa, takapuolensa ja kaikkensa kutsuu katsomaan, koskemaan ja ihastumaan.

Miehet nimittivät hänetkin Naisidoliksi kuten miehillä oli tapana nimitellä Willendorfin Venuksen kaltaisia pieniä ja sieviä naisia. Sellaisia naisidoleitahan on lukuisasti kuten esimerkiksi Tan-Tan Neito ja Lespuguen Lady. Miehet keksivät kaikenlaisia mahtavan yleviä tarinoita näille löytämilleen Naisidoleilleen. Sellaisia, että esimerkiksi Willendorfin Venuskin, olisi hedelmällisyyden symboli. Joku on jopa voinut vakavissaan kirjoittaa, että Willendorfin Venus olisi ollut kulteissa tai muissa sellaisissa hengellisissä menoissa tärkeäkin tekijä. Että se olisi ollut jokin äitijumalatar, jopa.

Voihan se olla, että miestutkijat ovat olleet oikeassa monienkin Naisidoliensa suhteen, sillä miestutkijat ovat yleisesti ottaen hyvinkin usein oikeassa esittämiensä asioiden suhteen, kuten naistutkijatkin. Että naisidolit olisivatkin olleet hedelmällisyyden jumalattaria tai muita jumalattaria. Tai, jos eivät olisi ihan olleet jumalattaria, niin ainakin olisivat kuvanneet jumalattaria. En sitä sano, etteivätkö miehet olisi olleet oikeassa nimitellessään näitä kauniita, eri puolelta maailmaa, löytyneitä pieniä naisia, Naisidoleiksi. Ja, tiedättehän, että naistutkijat ovat luonnollisesti toistaneet tätä miesten aikoinaan keksimää ajatusta Naisidoleista ja hedelmällisyyden jumalattarista. Että eivät ne naistutkijat ole kyseenalaistaneet, eivätkä mitään sen kummempaa keksineet, vaan ovat ottaneet annettuna sen, minkä miehet aikoinaan keksivät. Tai, onhan todennäköistä, että naistutkijat siellä ja täällä, maailmalla, ovatkin annetut asiat naisidoleidenkin suhteen kyseenalaistaneet. Ja, ovat tutkineet avoimelta pöydältä, uutta etsien... En vain tiedä siitä mitään - eihän kaikesta kaiken maailman tutkimuksesta voi ajantasalla pysyä ;)

Merkittäväähän on se, että Willendorfin Venus koskettaa niin lävitse, että tarinoita syntyy, uusia kosketuksia kehkeytyy, kokemuksia herää, sanoja ja selityksiä, ja elämää.

Minä ajattelen Willendorfin Venuksesta hieman arkisemin. Että tilanne on siellä nykyisillä Willendorfin seuduilla, joskus ennen muinoin ollut tämän kaltainen.

Että on tullut sadeviikot. Sellaista inhottavaa ja kylmää rankkasadetta. Ja, välillä pilvistä ja koleaa, ettei juuri kukaan ole halunnut mennä ulos. Ja, on istuttu kotiluolassa. Lämmitelty tulen äärellä luolan suulla. Köllitty taljoilla ja istuksittu heinillä. Sateen alkaessa on ollut vielä puuhaa ja tekemistä, puhuttavaa ja örisemistä. Mutta, kun sade on jatkunut ja miehet eivät kuljeksineet ulkona kuten heillä tapana oli, vaan istuivat naisten ja lasten seurassa luolan hämärässä sylissä, niin lopulta on siinä pahan tuulisuuskin saanut sijaa. Ja, sitten sen jälkeen, huumori ja nauru, ilo.

Ovat siellä istuneet koleaa säätä paossa. Jollakin on käteen osunut pieni kalkkikivi. Tai, ehkä joku sen oli jo tuonut luolaan aiemmin löydettyään sen jostakin muualta metsää vaellellessaan. Ja, siinä hämärässä luolassa hän on sitä muillekin näyttänyt ja naurahtanut, että katsokaa tämä kivihän on kuin upea nainen. Ja, miehet ja naiset ovat nauruun römähtäneet katsellessaan pienen kalkkikiven muotoja. Tosiaan, sehän on kuin nainen! Ja, siinäpä miehet ovat käsillään ilmaan piirtäneet naisen sulokkaiden rintojen muotoja. Ja, ovat nauraneet. Ja, naiset ovat hymyillen päitänsä puistelleet, että nuo miehet, nuo miehet ne on isoja lapsia aina vaan ja naisten muotoja ne aina vaan jaksavat ajatella. Siinäpä iloissaan on mies alkanut toisella kivellä hakata kädessään olevaa, pyöreän muodokasta kalkkikiveään. On alkanut naputella kivestään esiin selkeämmäksi naisen muotoja, naisen hahmoa etsien. Itselleen ja toisilleen iloa tuottaen.

Niin uskon siinä käyneen. Että on ollut koleat kelit ja vesisateita. Ja, miehillä aikaa istuksia luolassa. Ja, ajankulukseen on siinä alettu kalkkikivestä naisen reheviä muotoja hakemaan. Ja, naputtamaan kivestä esiin, upeaa, rönsyilevää naista.

Luulenpa, että tuo pieni kalkkikivinainen on tuottanut paljon iloa ja huvitusta valmistuessaan. Kun muotoja on kivestä naputeltu esiin, niin toiset ovat aina iloissaan sitä kommentoineet. Ja, kaikilla on ollut hauskaa sadetta ja koleaa pitäessään luolan hämärissä.

Sillä tavoin on voinut hyvinkin Willendorfin Venus syntyä. Eikä se olisikaan ollut mikään Naisidoli, eikä hedelmällisyyden jumalatar. Sehän on selvää, että noina aikoina ei ole ollut ylielintaso-ongelmaa, eikä liikalihavuusongelmaa. Toisin päin ovat asiat melkoisesti olleet: ruoan ja ravinnon saannin eteen on paljon jouduttu töitä tehdä, eikä liikalihaviksi ole ehditty rönsyillä. Siksipä Willendorfin Venus onkin varmasti ollut vallan unelmien nainen ja epätodellisen ihana: hyvin syönyt ja rönsyilevä, unelma - usean unelman hahmo. Ja, tokihan nainen on tuolloinkin ollut välillä hieman rönsyilevä: kun on ollut raskaana ja on synnyttänyt. Heille rönsyilevät naiset eivät ole olleet syömisestä rönsyileviä, vaan raskauteen liittyvästi rönsyileviä: seksikkäitä ja pehmeitä, lämpöistä äidinmaitoa tihkuvia, lämpöisiä naisia, raskauden suoman rehevyyden myötä. Sellaisia on sopinut, koleaa säätä luolassa pidellessään, ajatella unelmoiden.

Sellainen, ehkäpä, on ollut Willendorfin Venus tekijöilleen ja ihmisilleen. Sellainen arjessa ajankuluksi, ilolla muotoiltu rehevä, synnyttänyt lämpöinen nainen. Niin rehevä, ettei sellaisia siihen aikaan oikeasti tainnut ollakaan. Ja, siksi se onkin niin hupaisaa ja ihanaa ollut.

Willendorfin Venus jatkaa elämäänsä, ja elävöittää aikamme ihmisiäkin, innoittaa ja kertoo sellaisia, jotka koskettavat yhäkin jokaista, ja ovat meissä jokaisessa edelleenkin: ihmisyyden ihania ominaisuuksia. Eräs Willendorfin Venuksen uutta synnyttävä kosketus herää Karoliina Niemelän Willendorfin Venus - installaatiossa. Tuhansien vuosien takainen naiseus, naisen kosketus, elää ja jatkuu uutta synnyttäen.

J.K

Niin... Herääkö se seikkailumieli vain lapsissa, kun he kallioilla tutkivat maan ja ihmisyyden ihmeitä... Eiköhän meissä jokaisessa asu pieni sisäinen arkeologimme :)