Laila Pullinen

Kuvataiteilija tutkii muotoa ja/tai liikettä. Jokainen, jossakin vaiheessa, on yrittänyt saada muodolle liikkeen, jonka muodossa havaitsee (ei ole mitään muotoa ilman liikettä: jokaisessa muodossa on aina myös liike). Mutta – usein yritykset päätyvät vain pelkkään muotoon. Tai sitten pelkkään liikkeeseen. Harvat kykenevät luomaan muodon, jossa on läsnä myös liike.
Siten kuvataiteilijat ovat yleensä joko muotojen tutkijoita, tai sitten liikkeen tutkijoita, tutki hän kohdettaan sitten värein ja valoorein, tai viivoin, tai miten vain.
Ja, ne poikkeukset. Ne, joiden lahjakkuus menee lahjakkuuden lävitse jopa nerouden puolelle, heitäkin on. Heitä, jotka onnistuvat vangitsemaan liikkeen muotoon, ja muodoissa on myös liike. Sellaisia on, kuten esimerkiksi Picasso ja Pullinen.

Kuvanveistäjä Laila Pullinen syntyi vuonna 1933. Hänen näyttelynsä koti- ja ulkomailla, julkiset teoksensa koti- ja ulkomailla, palkinnot, huomionosoitukset etc. muodostavat niin pitkän luettelon, että niiden luetteloimiseen menisi pienessä postauksessa aikaa ja tilaa :)

On arveltu, että ehkä Pullisen elämässään kokemat kolme vakavaa sairaustilaa ohjasivat häntä, osaltaan, yhä vain intensiivisempään ja antaumuksellisempaan työskentelyyn: tutkimiseen ja löytämiseen.
Ensimmäinen sairauden pysäyttävä kokemus hänellä oli jo 14-vuotiaana, jolloin sairastumisen tähden hänen koulunkäyntinsäkin hetkeksi keskeytyi. Ja, sairastellessaan hän ehti lukea, miettiä, visioida, nähdä mielen silmin. Filosofia, kuvataide, kirjallisuus, klassinen musiikki ”antoivat merkityksen elämälle”, kuten hän kirjoittaa. Ja, kun parani ja palasi kouluun takaisin, hän myös aloitti Lahden taiteilijaseuran piirustusilloissa maalauksen opiskelemisen.
Mutta pian hänet, murrosikäinen tyttö, kirjattiin kansaneläkkeelle sataprosenttisena keuhkoinvalidina. Vaan hänpä ei suostunut alkamaan eläkeläiseksi, ja niinpä hän kieltäytyi jäämästä eläkkeelle.

Vuonna 1953 hänen teoksiaan oli ensi kerran esillä: Hämeenlinnan taiteilijaseuran näyttelyssä. Samana vuonna hän aloitti opiskelunsa Suomen Taideakatemiassa kuvanveistoluokalla (vaikka hänet hyväksyttiin maalausluokalle). Ja, siitä lähtien hänen töitään alkoi hiljalleen tulla julki eri näyttelyissä.

Taideakatemiasta hän valmistui 1956. Ja, kuten kaikki tutkimukselle itsensä menettäneet, hänkään ei tietenkään rypenyt rahassa, vaan päinvastoin. Hän mm. ”silmoi sukkia lähiliikkeisiin” myytäviksi, jotta sai rahaa töittensä materiaalikustannuksiin. Hänen nuoruuden päiväkirjamerkinnöissään on tämänkaltaisia muistoja materiaalin hankinnasta: ”Hakkilan romuvarastosta rahapulassa mm. Kastor-hellan osia ja laivapellin kappaleita markan kilohintaan” (1959)

Pullisen toinen pieni pakollinen elämänpysähdys tapahtui, kun hän vuonna 1960 vespallaan kolaroi henkilöauton kanssa, ja joutui olemaan puoli vuotta kipsiin paketoituna. Jonka jälkeen hän matkusti Italiaan jatko-opintojaan suorittamaan.

Hänellä on visio. Hän näkee muodon ja liikkeen. Yksityiskohtia ja kokonaisuuden. Ja, neroudessaan hän kykenee intensiivisesti ja johdonmukaisesti pitämään kiinni visiosta, silloinkin kun toteutuksessa löytyy koko ajan uutta: ongelmia ja ongelmanratkaisuja. Uutta ja uutta. Sillä hänhän tutkii, ja löytää koko ajan uutta.

Kuvanveistäjällä, kivenveistäjällä, piirtäjällä – hänellä on monta tietä, monta kohtaa, monta yksityiskohtaa ja teknistä ja älyllistä, esteettistä mutkaa, joiden kaikkien lävitse mennessään hänen visionsa pysyy koossa ja yhtenäisenä hänen mielessään. Sisäinen visio, ja miten se toteutetaan: yksi esimerkki Pullisen päiväkirjamerkintöjen pohjalta:

1966 Pullinen sai kutsun tehdä Montrealin maailmannäyttelyyn metalliteoksen. Niinpä hän etsi ja löysi yhteistyökumppanin: Outokumpu Oy:n. Hänellä on visio isosta metalliteoksesta, mutta miten sen voisi valaa sellaiseksi, kuin sisäinen visio näyttää? Miten se tehdään? Minkä uuden menetelmän voisi keksiä, jotta metalli käyttäytyisi kuten haluaisi? Mitä tutkija keksikään, ja mitä joutui tekemään toteuttaakseen tutkielmansa loppuun asti, valmiiksi teokseksi, joka salpauttaa hengen: muoto, jossa on liike? Fysiikkaa, visio, matematiikkaa, runoutta, visio, fysiikkaa, hikeä, fyysistä voimaa, intohimoa, päättäväisyyttä, lahjakkuutta, lihasvoimaa, hikeä, intohimoa, visio, lahjakkuutta, runoutta, matematiikkaa, lihasvoimaa, peräänantamattomuutta, älykkyyttä, intohimoa, intohimoa, neroutta, lahjakkuutta, visio…

Pullisen päiväkirjamerkintöjen perustalta, hän ja Rakel Liehu kirjoittivat: Toteuttaakseen visionsa Pullisen oli tehtävä ”neljä kertaa yhdeksän metrisen reliefin viiden millimetrin paksuisesta valssatusta kuparilevystä. Räjäyttämismenetelmän idea syntynyt keskusteluissa hivenfyysikko Ilkka Laakson kanssa Roomassa, tavoitteena informalistista ilmaisua toteuttava tekniikka. --- Teoksen suuren koon vuoksi saa luonnosteluvaiheen jälkeen Outokummun Porin tehtailta osan tehdashallista työtilakseen. --- 45 neliömetrin kipsimalli valmistuu ennätysajassa, neljässä kuukaudessa – kaltevassa näyttelyasennossa. Yksin työskennellen kantaa vettä 2000 litraa, kipsiä 600 kiloa. Räjähdysvaihe Harjavallassa hiekkakuopassa. Kuparilevyt muotoillaan räjäytyksen voimalla kipsimallin päälle. Sopimuksen vastaisesti kuparilevy on vain kolmen millimetrin paksuista. Viimeistelyä metallissa kaksi kuukautta. Iho- ja niveloireita.”

1967 Montrealissa Pullisen kuparireliefit Aurinko tunturissa ja Kevät ihmisessä herättävät ihastusta. Stanfordin yliopisto haluaa reliefit kokoelmiinsa, mutta suomalaiset vastaavat, että teos kuuluu Suomelle. Ja, niinpä teos on Suomessa, kuten Suomessa suurteoksia kohdellaan: teos makaa varastossa kaksi vuotta. Vuonna 1969 Outokumpu lunastaa Aurinko tunturissa ja se asetetaan Helsinki-Vantaan matkustaja paviljonkiin.

Se oli esimerkki vain yhden työn alusta ja matkasta.

Ja, vuonna 1968 taiteilija jälleen, vakavasti sairaana, sai lääkäriltä synkeän tuomion: elinaikaa olisi jäljellä vain vuosi. Pullinen oli vastannut siihen: ”Olkoon se elämäni onnellisin viimeinen vuosi”!

Onneksi, hän on viettänyt elämän onnellisia, tuottavia, vuosia aina vuoden 1968 jälkeenkin, ja niitä paljon vielä viettäköön :)

Sitaatit:
Pullinen: 1994, Otava. Tekstit Rakel Liehu ja Laila Pullinen.


J.K
Daidalos.
Näin grafiikanvedoksen Daidalos Pullisen myyntinäyttelyssä jossakin Annankadun galleriassa, muistaakseni 1990-luvun jälkimmäisellä puolella. Kiertelin Pullisen töitä edes ja takaisin, ja aina palasin tähän punaisella värillä vedostettuun Daidalokseen. Olihan siellä Daidalos jo pronssisenakin, pienenä veistoksena. Olihan? Mutta, tämä viivoin vangittu muoto, joka liikkui…

Ensin on Daidalos. Sisäinen visio, näky ja uni, ja valve. Todellisuus Daidaloksesta. Ja, sitten on alkanut Daidaloksen muodon tutkiminen viivoin ja vedoin. Liikkeen irrottaminen muodosta, ja muodon leikki liikkeen kanssa. Ja, mitä enemmän taiteilija on muotoa ja sen liikettä tutkinut, sitä vahvemmaksi on käynyt muoto ja sen liike. Sen huomaa pienestä pronssiveistoksesta, Daidaloksesta. Ja sen mykistävyyden saa tuntea voimakkaana läsnäolona, kun katsoo suurempaa Daidalosta.

Kuinka pitkä ja tarkka matka, tutkimustyö, on Daidaloksenkin matka ollut! Ja, miten nautittavaa on sitä katsoa!

Mutta, missä Daidalos oli ennen kuin Pullinen löysi sen itsestään, ja antoi sille muodon? Missä oli tuo iänikuinen Daidalos, joka kulkee meissä jokaisessa – joskus – joka koskettaa, jonka kosketuksen voi itsessään havaita ja tuntea, tai olla tuntematta, ohittaa tiedostamattaan?

Ihmeellistä, miten taiteilijat voivatkaan antaa muodon sellaiselle, joka on olemassa meissä kaikissa… Ja, sitten kun sen kohtaa, näkee muodossaan, sen tuntee itsensä sisällä… Kylmiä väreitä, ja mykistystä. Pelkkää rauhallisuutta, levollisuutta: kuin jotakin olisi tullut kotiin omassa sisimmässään… Syvä, levollinen huokaus. Pelkkä olotila ilman tietoista järkeilyä. Pelkkä olotila, jossa ei voi, eikä halua mitään tiedostaa itse teoksesta. Olla vain siinä, ja tuntea miten jokin itsessä herää tai tulee kotiin.

Koskaan en ole sen myyntinäyttelyn jälkeen nähnyt sitä punaista etsausta Daidaloksesta. Mutta, vieläkin minun mieleni sitä katsoo. Minun mieleni vieläkin muistaa sen, ja jo muistokin siitä herättää Daidaloksen hellästi koskettamaan, kuin sipaisten jotakin jossakin itsessäni…

Jotkut työt ovat sellaisia.